Kuolleet sielut. Gogol Nikolai Vasilevich. Читать онлайн. Newlib. NEWLIB.NET

Автор: Gogol Nikolai Vasilevich
Издательство: Public Domain
Серия:
Жанр произведения: Зарубежная классика
Год издания: 0
isbn:
Скачать книгу
Siitäpä teillä onkin tappiota, että ne ovat kuolleet; teidänhän pitää maksaa niistä henkirahat, mutta minä teidät päästän kaikista puuhista ja maksuista. Ymmärrättenkös? Enkä ainoastaan päästä maksuista, vaan vieläpä annan teille viisitoista ruplaa. No, onko selvä nyt?"

      – "Enpä tosiaankaan tiedä", lausui eukko verkalleen. "Enhän minä ole milloinkaan myönyt kuolleita".

      – "Sitä minäkin. Ihmehän olisi ollutkin, jos olisitte niitä myöskennelleet. Vai luuletteko, että niistä on todellakin jotakin hyötyä?"

      – "No enhän minä sitä luule. Mitäs hyötyä niistä voisi olla? Ei niistä ole hyötyä mitään. Se se vaan on vähän niinkuin vaikeata, että ne ovat jo kuolleita".

      – "Tuollapa muijalla on kova pää, näen mä", arveli Tshitshikow itsekseen. "Kuulkaapas nyt! Ajatelkaahan te toki: itseännehän te köyhdytätte, kun maksatte henkirahoja kuolleittenkin edestä!.."

      – "Älä, hyvä ystävä, puhukaan!" keskeytti emäntä. "Tässä kaksi viikkoa takaperin maksoin päälle puolentoista sadan ja piti vielä assessoriakin voidella…"

      – "Sepä se! Mutta ottakaas nyt huomataksenne se, ett'ei enää ole tarvis assessoriakaan voidella, sillä minä se nyt maksan heidän edestänsä, minä ettekä te; minä otan kaikki verot päälleni; vieläpä teen kauppakirjankin omalla kulungillani; ymmärrättenkös te sitä?"

      Eukko ajattelemaan. Asia näytti hänestä kyllä vähän niinkuin edulliselta, mutta kovin se nyt vaan oli outoa ja uutta, ja siksipä hän rupesi pelkäilemään, kunhan vaan kauppias ei häntä jollakin tavoin pettäisi: tulihan näet mies tiesi mistä ja vielä öiseen aikaan.

      – "No mitäs sanotte, rouva kulta? Tehty kuin tehty, vai?" kysäsi Tshitshikow.

      – "Ei, hyvä ystävä, minulle vielä milloinkaan ole sattunut tämmöistä vainajain kauppaa. Eläviä ihmisiä kyllä ovat multa saaneet. Tässä toissakin vuonna sai Protopopow kaksi tyttöä, sadasta ruplasta kumpaisenkin, ja oli hyvin kiitollinen: semmoisiksi näet varttuivat työntekijöiksi, oikein salvettejakin kutovat itse".

      – "Ei nyt ole puhe elävistä, olkoot Herran huomassa! minä kysyin kuolleista".

      – "Minua tosiaankin vähän peloittaa näin ensi alussa, ett'en miten tulisi tappiolle. Sinä, hyvä ystävä, kuka ties petkutat minua … ne tuota noin … ne kenties enemmänkin maksavat".

      – "Kuulkaapas, rouva hyvä … no, mutta olettepas te! Mitäs niillä voisi olla hintaa? Ajatelkaa toki: tomuahan se on. Ymmärrättekö te? Se on sanalla sanoen tomua. Ottakaa te kaikkein joutavin, viho viimeinen kappale, esimerkiksi vaikka repaleinen riepu, niin onhan silläkin joku hinta: ostetaanhan se edes paperitehtaasen; mutta mihinkäs näistä olisi? No sanokaas nyt itse, mihinkäs niistä olisi!"

      – "No niinpä kyllä. Eihän niistä ole niin mihinkään, ja sehän se minua vaan arveluttaakin, että ne ovat jo kuolleet".

      – "Voi pölkkypäätä sentään!" arveli itsekseen Tshitshikow, jolta jo maltti rupesi loppumaan. "Menepäs nyt tuommoisen kanssa kauppoja tekemään! Ihan hien kierii otsalleni, pahuksen ämmä". Hän otti nenäliinan taskustaan ja rupesi pyhkimään hikeä, jota todellakin helmeili otsalla.

      Turhaanpa Tshitshikow sentään kiivastui. Onhan niitä kunnioitettavia miehiä ja valtiomiehiäkin, jotka kuitenkin kaikitenkin ovat täydellinen Korobotshka. Kun mitä kerran on saanut päähänsä istutetuksi, niin ei siinä auta keinot ei mitkään; tuo hänelle todistuksia vaikka kuinka monta hyvänsä, ja päivänselkeitä jok'ainoa, niin takaisin hän poukahtaa siitä, niinkuin pallo poukahtaa takaisin seinästä.

      Tshitshikow päätti koettaa saada muijaa oikealle tolalle jotakin sivutietä.

      – "Rouva hyvä", sanoi hän, "joko te ette tahdo ymmärtää minun sanojani taikka muutoin vaan puhutte, jotakin puhuaksenne… Minä annan teille rahaa: viisitoista ruplaa seteleissä, – ymmärrättenkö? Rahaahan se on. Niitä ette löydä kadulta. Sanokaas suoraan, mitä saitte medestänne".

      – "Kaksitoista ruplaa puudalta".

      – "Jo teitte syntiä pikkuruisen, hyvä ystävä. Kahtatoista ette saaneet".

      – "Sain, niin totta kuin elän".

      – "No katsokaas! Jos saittenkin, niin mettähän se oli. Te kokoelette sitä, kukaties, vuoden päivät, huolien ja ahkeroiden; siinä piti puuhata, siinä käydä siellä täällä, siinä piti mehiläisiä hoitaa, syöttää niitä kellarissa koko talvi, mutta kuolleet sielut eivät ole tämän mailman asioita. Siinä ette te puolestanne puuhanneet ettekä hommanneet ensinkään; Jumalan tahdostahan he jättivät tämän mailman, tuottaen talollenne tappiota. Siellä te saitte vaivoistanne, puuhistanne kaksitoista ruplaa, tässä saatte ihan ilmaiseksi, ettekä kahtatoista, vaan viisitoista, ettekä hopeassa, vaan kaikki sinisissä seteleissä".

      Nyt oli Tshitshikow melkein varma, ett'ei ämmä enää voi vastustaa näin vakuuttavia todistuksia.

      – "En minä tiedä", vastasi emäntä, "mitäs minä kokematon leski! Taitaa olla paras, kun odottelen vielä kotvasen, kukaties tulee tässä kauppiaita, ja ennätän tiedustella hintoja".

      – "Hyi häpeä, häpeä, rouva hyvä! niin vainenkin, hyi häpeä! Mitäs te puhuttekaan? ajatelkaas nyt itse! Kukas niitä rupeaa ostelemaan? Mitäs niillä kukaan tekee?"

      – "Entäs jos niitä joskus niinkuin tulisi talossa tarvis…" vastasi eukko, mutta tähän keskeyttikin puheensa ja suu auki sekä kauhulla katseli vierasta, mitä muka tämä siihen sanoo.

      – "Kuolleita tarvis, niinkö? kylläpä te nyt päläytitte! Varpusiako ne öisin pelotteleisivat kaalimaistanne vai mitä?"

      – "Herrajesta! Mitä hirmuja sinä puhutkaan!" virkkoi eukko, silmiänsä ristien.

      – "Mikäs toimi ja ammatti niille sitte annettaisiin? Ja sitä paitsi, jääväthän luut ja haudat ja kaikki teidän omiksenne: kauppa tehdään vaan paperilla. No mitäs sanotte? Mitäs arvelette? Vastatkaahan edes!"

      Eukko jälleen miettimään.

      – "Mitäs te mietitte, Nastasja Petrovna?"

      – "Enhän minä vieläkään oikein tiedä, mitä tehdä. Eikös passaisi ostaa hamppuja minulta?"

      – "No hamppuja! Herrainen aika, minä pyydän teiltä jotakin aivan toista ja te työnnätte minulle hamppuja! Hampuille tulee aika niillekin; toisten, kun tulen, niin ostan hamputkin. No kuinkas olisi, Nastasja Petrovna?"

      – "Kovin se vaan on kummallista tavaraa, eihän semmoista tavaraa ole milloinkaan ollut!"

      Nyt loppui Tshitshikow'ilta viimeinenkin maltti. Hän vimmastui, sieppasi tuolin, löi sen maahan ja käski muorin mennä hitoille.

      Hittoa säikähti emäntä sanomattomasti.

      – "Älä, veikkonen, mainitsekaan sitä! Olkoon Herran rauhassa!" huudahti hän, kalveten. "Toissakin yönä, niin koko yön näin unta siitä. Pistihän näet päähän panna kortteja iltarukouksen jälkeen, mutta Jumala kaiketikin rangaistukseksi lähetti hänet unissa luokseni. Kovin oli raato ruma; sarvetkin pitemmät kuin härällä".

      – "Ihme sentään, ettei niitä kummittele teille oikein kymmenittäin. Pelkästä kristillisestä rakkaudesta minä tahdon auttaa lähimmäistäni; tuossa, arvelin, tuossahan on köyhä leski, puuhaa ja ponnistelee ja kärsii puutetta … juoskaa järveen kylinenne päivinenne!"

      – "Hyvät ihmiset, kuinka sinä riitelet!" virkkoi ämmä, pelolla katsellen häntä.

      – "No loppuuhan tässä sanavaratkin! Totta toisen kerran niinkuin mikä, en mä niin pahasti sano, niinkuin mikä kartanokoira, joka heinätukolla makaa: ei syö itse eikä anna muille! Minulla oli jo aikomus ostaa teiltä kaikenlaisia maan tuotteita, sillä minulla on kruunun hankintoja…" Tässä hän pisti valheeksi, noin ohi mennen, tarkemmin tuota punnitsematta, mutta seuraus oli odottamaton. Kruunun hankinnat vaikuttivat valtavasti Nastasja