Jo koirien haukunnastakin, nimittäin noin monenlaisesta musikantista, päättäen olisi sopinut arvata kylä melkoisen suureksi; mutta meidän sankarimme, läpimärkä ja viluissaan kun oli, ei ajatellut muuta kuin vuodetta. Tuskin olivat vaunut pysähtyneetkään, niin jo hyppäsi hän kuistille, horjahti ja oli kaatua. Kuistille tuli nyt toinen vaimo-ihminen, nuorempi äsköistä, vaan hyvin äsköisen näköinen. Hän saattoi vieraan sisään. Tshitshikow heitti ympärillensä pikimmältään pari silmäystä: kamarin seinät oli verhottu vanhoilla, juovikkailla papereilla; sinne tänne oli ripustettu jonkunlaisia linnunkuvia; akkunain välissä vanhan-aikuisia vähäisiä peilejä, tummissa puitteissa, ja nämä varustetut koristeilla, kiertyneiden lehtien muotoon; jokaisen peilin taakse oli pistetty joko kirje tai vanha korttipakka tahi sukka; seinäkello ja sen numerotaululla kukkia maalattuina … muuta oli mahdoton nähdä. Hän tunsi, kuinka hänen silmäluomensa pyrkivät tarttumaan toisiinsa, niinkuin joku olisi voidellut ne hunajalla.
Hetkisen kuluttua tuli huoneesen emäntä, vanhanpuoleinen eukko, yömyssyn tapainen päässä, villahuivi kaulassa, yksi noita muori-kultia, vähäisiä tilan-omistajia, jotka aina valittavat ja vaikeroivat katovuosia ja tappioita ja käyvät pää kallellaan, mutta sillä välin kokoilevat rahoja viirukkaihin pussosiin, joita sijoitetaan piironkien laatikkoihin. Yhteen pussoseen kootaan hopearuplat, toiseen puoliruplat, kolmanteen 25-kopekan rahat, vaikka päältä nähden luulisi, ett'ei piirongeissa muuta olekaan kuin liinavaatteita ja yökohtuja ja lankakeriä ja ratkottu saloppi, jonka määrä on muuttua leningiksi, jos vanha sattuisi tavalla tai toisella kärvettymään, kun pyhiksi paistetaan kakkuja ja muita piiraisia, tahi muutoin kulumaan. Mutta eipäs vaan kärvety vanha leninki eikä muutoinkaan kulu: muori on tarkka, ja saloppi saa ratkottuna olla pitkät ajat, ja tulee vihdoin, testamentin mukaan, orpanan tyttärelle monen muun romun ja roskan kanssa.
Tshitshikow pyysi anteeksi, että oli tällä äkkinäisellä tulollansa tehnyt häiriötä.
– "Ei tee mitään! Ei tee mitään!" puheli emäntä. "Mutta toipas vaan teidät Jumala aika ilmalla tänne! Semmoinen myrsky ja rankka-ilma… Pitäisihän teidän syödäkin näin matkasta tultua, mutta eihän tässä öiseen aikaan saata mitään valmistaa".
Emännän sanat keskeytti kauhea sihistys, niin että vieras oli vähällä säikähtää: sihistys oli semmoinen, niinkuin olisi koko huone tullut täyteen käärmeitä. Katsahdettuansa ylös, hän kumminkin rauhoittui, havaiten, että seinäkellolle oli tullut lyömisen halu. Sihistystä seurasi pärinä ja sitten vasta, ponnistaen kaikki voimansa, sai kello lyöneeksi kaksi semmoisella äänellä niinkuin joku olisi kepillä kolhinut särkynyttä saviastiaa. Sen jälkeen rupesi lerkku taas tyyneesti naksuttelemaan oikealle ja vasemmalle.
Tshitshikow kiitti emäntää, sanoen, ett'ei hän tarvitse mitään, ett'ei emäntä puuhaisi yhtään mitään ja ett'ei hän pyydä mitään muuta kuin vuodetta. Hän tahtoi vaan tietää, mihin tienoihin hän oli joutunut ja pitkäkö matka täältä oli Sobakevitsh'in kartanoon. Muori vastasi, ett'ei hän mointa nimeä ole kuullutkaan ja ett'ei semmoista tilan-omistajaa ole olemassakaan.
– "Tunnette te ainakin Manilow'in?" kysyi Tshitshikow.
– "Kukas se Manilow sitten on?"
– "TiIan-omistaja se on, rouva hyvä".
– "En ole kuullut, ei täällä semmoista tilan-omistajaa ole".
– "Mimmoisiakos täällä on?"
– "Bobrow, Swinjin, Kanapatjew, Harpakin, Trepakin, Pleshakow".
– "Rikkaitako ovat vai köyhiä?"
– "Ei, hyvä ystävä, täällä kovin rikkaita ole. Kellä on kaksikymmentä, kellä kolmekin kymmentä sielua; mutta niinkuin sata sielua ja niin, niin semmoisia ei ole".
Tshitshikow huomasi tulleensa kauas sydänmaille.
– "Kuinkas pitkältä täältä edes kaupunkiin on?"
– "Mahtuneeko tää matka kuuteenkaan kymmeneen virstaan! Onhan tuo nyt ikävä nähdä, ettei ole mitä panisi teille syödä! Tahtoisitte kenties teetä, hyvä vieras?"
– "Kiitoksia, hyvä rouva. En tahdo muuta kuin vuodetta".
– "No niin, kyllä maar tuommoisen matkan perästä uni hyvää tekee. Käyhän tuohon sohvalle, hyvä ystävä. Fetinja, kuule! Tuo tänne patja, pieluksia ja peite. Sitä Herran ilmaa! Jyriseekin näet niin että … kyllä minulla paloi kynttilä pyhäin kuvain edessä koko pitkoisen yön. Mutta, hyvät ihmiset! Niinhän sinulla on, kuin karjulla, selkä ja kylki ihan liassa! Missäs sinä tuolla lailla olet rypenyt?"
– "Jumalan kiitos, että siitä rypemällä pääsi! Kiitän vaan, että ovat kylkiluuni eheät".
– "Herrajesta, mitä puhutkaan! Kai sinun selkääsi pitäisi hieroa, vai?"
– "Suuri kiitos! Älkää huoliko mistään. Käskekää vaan piikanne kuivata vaatteeni".
– "Fetinja, kuule!" sanoi emäntä sille vaimoihmiselle, joka äsken oli ollut kuistilla kynttilä kädessä ja nyt oli ennättänyt tuoda patjan ja pöyhötellessään sitä päästänyt huoneesen oikean höyhenisen vedenpaisumuksen. "Ota sinä herran takki ja alusvaatteet ja kuivaa ne ensin valkean ääressä, niinkuin ennen tehtiin herra vainajan aikana, hiero ne sitten ja piekse puhtaiksi".
– "Kyllä, rouva", sanoi Fetinja, levittäen patjan päälle lakanata ja pannen tyynyjä.
– "No tuoss' on nyt sulle vuode", sanoi emäntä. "Hyvää yötä nyt vaan, hyvä ystävä. Etköhän sinä vielä tarvitse jotakin? Kukaties sinä, veikkonen, olet tottunut siihen, että joku ennen nukkumistasi syyhyttää kantapäitäsi. Ukko vainaja ennen vanhaan ei saanut unta muutoin millään muotoa".
Vaan vierasta ei haluttanut kantapäittenkään syyhyttäminen. Emäntä meni pois, ja vieras riisuihe heti kohta, antaen Fetinjalle kaikki riisumansa päällys- sekä alusvaatteet, jonka jälkeen Fetinja, toivotettuansa hänkin puolestaan hyvää yötä, vei nämät märät ruumiin varustukset pois. Tshitshikow, yksikseen jäätyänsä, katsahti mielihyvällä vuoteesensa, joka ulottui melkein lakeen asti. Fetinja oli nähtävästi aivan erinomainen patjain pöyhöttäjä. Hän asetti vuoteen viereen tuolin ja kiipesi siitä tilallensa, joka vajosi hänen allansa milt'ei hamaan lattiaan asti. Piiriänsä alemmaksi pullistuneet höyhenet ne lehahtivat ympäri huonetta. Sammutettuansa kynttilän, hän veti ylleen kattunaisen peitteen ja, käytyänsä rinkelin moiseen kippuraan, nukkui samassa.
Aamulla hän heräsi myöhänlaiseen. Aurinko paistoi akkunasta häntä suoraan silmiin, ja kärpäset, jotka eilen illalla olivat maanneet rauhassa seinillä ja laessa, kääntyivät nyt joka mies häneen: yksi istahti hänen huulellensa, toinen korvan lehdelle, kolmas koetteli eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään; yksi oli varomattomuudessaan istahtanut liian lähelle vieraan sierainta, ja sen vetäisi hän unimielissään nenäänsä, josta seurasi ankara aivastus, ja tämä se oli syynä hänen heräjämiseensäkin. Luotuaan silmäyksen ympärillensä hän huomasi, ett'ei kaikissa kuvissa ollut pelkkiä lintuja; oli siellä Kutusow'in muotokuva ja öljyväreillä maalattu ukko univormussa, jossa olivat punaiset hihansuut, niinkuin tapana oli Paavali keisarin aikana. Kellot päästivät jälleen sihinän ja löivät kymmenen; ovesta pilkistivät naisen kasvot, mutta katosivat samassa, sillä Tshitshikow oli, paremmin nukkuaksensa, riisunut päältään kaikki tyyni.
Nuo kasvot näyttivät hänestä vähän tutuilta. Hän rupesi johdattelemaan niitä mieleensä ja muisti ne viimein emännän kasvoiksi. Hän pani paidan päälleen; muut vaatteet olivat jo, kuivattuina ja puhdistettuina, vuoteen vieressä. Pukeuttuansa, hän astui peilin eteen ja aivasti jälleen niin kovaa, että juuri siihen aikaan akkunan alle tullut kalkkona – akkuna näet oli matalalla maasta – rupesi äkkiä pälpättämään jotakin hyvin nopeasti omalla kummallisella kielellään. Se tahtoi kai sanoa niin paljon kuin: "terveeksi!" johon Tshitshikow vastasi: "mene hiiteen!"
Käytyänsä