"Monseigneur, jos niissä neljässäkymmenessä olisi vain ollut yksikään pätevä", vastasi La Ramée, "niin olisi hän jo aikaa sitten vapaana."
"Kas vain, hän ei olekaan niin tyhmä kuin luulin", mutisi Mazarin.
"Monseigneur muuten unohtaa, että herra de Chavigny on Vincennesin kuvernöörinä", jatkoi La Ramée, "ja että hän ei ole herra de Beaufortin ystäviä."
"Totta kyllä, mutta herra de Chavigny poistuukin toisinaan."
"Hänen poistuessaan olen minä paikalla."
"Mutta kun te pistäydytte poissa?"
"Ka, silloin asetan sijaani erään kunnon miehen, joka pyrkii kuninkaalliseksi vankilankaitsijaksi ja vartioitsee huolellisesti, sen takaan. Kolmen viikon aikana, minkä hän on ollut palveluksessani, olen huomannut hänessä yhden ainoan virheen, nimittäin että hän on liiankin kova vankia kohtaan."
"Kuka onkaan se Kerberos?" kysyi kardinaali.
"Muuan herra Grimaud, monseigneur."
"Mitä hän hommasi ennen kuin tuli teille Vincennesiin?"
"Hän oleskeli maaseudulla, mikäli olen hänen suosittelijoiltaan kuullut. Ilkeä luonne johti hänet siellä johonkin selkkaukseen, ja minä luulenkin, että hän haluaisi kuninkaallisen univormun avulla päästä turvaan."
"Kuka on sitä miestä suositellut teille?"
"Grammontin herttuan intendentti."
"Luulette siis, että häneen voi luottaa?"
"Yhtä varmasti kuin itseeni, monseigneur."
"Eihän hän vain ole suupaltti?"
"Voi, hyväinen aika, monseigneur, olin kauan siinä käsityksessä, että hän oli mykkä! Hän puhuu ja vastaa enimmiten merkeillä; näyttää tosiaan siltä kuin olisi hänen entinen isäntänsä vasiten harjaannuttanut häntä siihen."
"No, sanokaa hänelle siis, hyvä La Ramée", virkkoi kardinaali, "että jos hän vartioitsee hyvin ja varmasti, jätetään hänen maaseudulla tapahtunut rikkomuksensa silleen ja hänet puetaan univormuun, joka tuottaa hänelle arvonantoa, samalla kun sen univormun taskuihin pistetään muutamia pistoleja, hänen saadakseen juoda kuninkaan maljan."
Mazarin oli hyvin antelias lupauksissaan; hän oli suoranainen vastakohta kelpo Grimaudille, jota La Ramée ylisti ja joka puhui vähän, mutta toimi paljon.
Kardinaali teki vielä muutamia kysymyksiä La Rämeelle vangista, hänen ruokahoidostaan, kammiostaan ja yösijastaan; niihin vastaili La Ramée niin tyydyttävään tapaan, että kardinaali erosi hänestä melkein tyyten rauhoittuneena.
Kun kello oli nyt yhdeksän aamulla, nousi hän jalkeille, pirskoitteli itseänsä hajuvesillä ja pukeutui sekä lähti kuningattaren luo ilmoittamaan tälle, mitkä syyt olivat häntä viivyttäneet. Kuningatar pelkäsi herra de Beaufortia melkein yhtä paljon kuin kardinaali ja oli miltei yhtä taikauskoinenkin kuin hän. Itävallan Anna antoi hänen sana sanalta kerrata kaikki La Raméen lupaukset ja sen ylistelyn, mitä tämä oli suonut apulaiselleen; kardinaalin lopetettua virkkoi hän puolikovaa:
"Voi, monsieur, miksei meillä ole tuollaista Grimaudia jokaisen ruhtinaamme kaitsijana!"
"Kärsivällisyyttä", vastasi Mazarin, ja hänen huulensa vetäysivät italialaiseen hymyyn, "kenties saammekin niin järjestetyksi aikanaan; mutta sillävälin…"
"Mitä sillävälin?"
"Pidän aina huolta tarpeellisista varokeinoista."
Sitten hän kirjoitti d'Artagnanille, jouduttaakseen tämän paluuta
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Beaufortin herttuan ajanviettoa Vincennesin linnantornissa
Se vanki, joka tuotti kardinaalille niin suurta levottomuutta ja jonka pakokeinot häiritsivät koko hovin rauhaa, ei aavistanut, mitä pelkoa hänen tähtensä tunnettiin Palais-Royalissa.
Hän huomasi olevansa niin tarkoin vartioittu, että oli jo älynnyt kaikki karkaamisyritykset hyödyttömiksi; hänen kaikkena kostonaan oli syytää sadatuksia ja solvauksia Mazarinia vastaan. Olipa hän yrittänyt sepitellä kardinaalista laulunpätkiäkin, mutta luopunut siitä puuhasta pian. Herra de Beaufort ei ainoastaan ollut jäänyt osattomaksi säkeiden sepittämistaidosta, vaan hän ilmaisi usein ajatuksiaan suorasanaisestikin mitä vaivaloisimmin. Niinpä lauloikin hänestä Blot, sen ajan tilapäisrunoilija:
Hän. taisteluissa loistain pauhaa, ja syystä häntä peljätään; mut kun hän haasteluun saa rauhaa, näät hanhen päässeen pärräämään.
Gaston taas loistaa aimo lailla,
kun järkeilyä tarvis on;
Beaufort miks' onkaan kieltä vailla,
Gaston miks' käsivarreton?
Tästä näkee, että vangin täytyi rajoittua haukkumasanoihin ja sadatuksiin.
Beaufortin herttua oli Henrik IV: n ja Gabrielle d'Estréesin pojanpoika, yhtä kunnollinen, yhtä urhea, yhtä ylpeä ja liiatenkin yhtä suuresti gascognelainen kuin isoisä, mutta paljoa vähemmin henkevä. Ludvig XIII: n kuoleman jälkeen oltuaan jonkun aikaa suosikkina, uskottuna, sanalla sanoen hovin ensimmäisenä täytyi hänen sittemmin luovuttaa sijansa Mazarinille ja jäädä arvojärjestyksessä toiseksi. Kun hän tyhmyyttään vihoitteli siitä ja varomattomasti purki näitä tunteitaan, vangitutti kuningatar hänet seuraavana päivänä ja lähetti Vincennesiin saman Guitautin välityksellä, jonka olemme jo nähneet esiintyvän kertomuksemme alussa ja tapaamme vastakin. On itsestään selvää, että kuningattaren toimista puhuttaessa tarkoitetaan Mazarinia. Siten ei ainoastaan vapauduttu hänen läsnäolostaan ja vaatimuksistaan, vaan häntä ei enää otettu mihinkään lukuun, niin kansanomainen prinssi kuin hän olikin, ja hänellä oli nyt viiden vuoden aikana ollut kaikkea muuta kuin kuninkaallinen asunto Vincennesin tornissa.
Tämä ajanjakso olisi riittänyt kypsyttämään kenen tahansa muun ajatukset kuin herra de Beaufortin; hänessä se ei saanut aikaan vähäisintäkään muutosta. Toinen olisi älynnyt, että jos hän ei olisi kerskunut kardinaalin uhmaamisesta, ruhtinaitten halveksimisesta ja oman tiensä kulkemisesta ilman muita saattolaisia kuin joitakuita – kuten kardinaali de Retz lausui – nureksivia haaveilijoita, olisi hän näiden viiden vuoden mittaan saanut joko vapautensa tai puoltajia. Tällaisia mietteitä ei nähtävästi johtunut herttuan mieleen, joka pitkällisen vankeutensa aikana päin vastoin kävi yhä uppiniskaisemmaksi, ja joka päivä kuuli kardinaali hänestä tietoja, jotka olivat hänen ylhäisyydelleen peräti epämieluisia.
Sitten kun runoilu ei ollut herra de Beaufortilta onnistunut, yritti hän kuvaamataidetta. Hiilellä hahmoitteli hän kardinaalin piirteet, ja kun hänen varsin keskinkertainen kykynsä tässä taidossa ei pystynyt antamaan muotokuvalle kovinkaan suurta yhdennäköisyyttä, kirjoitti hän alle seuraavat sanat, jotta mallin alkuperästä ei voisi syntyä vähintäkään epäilystä: "Ritratto dell' illustrissimo facchino Mazarini". Saatuaan tästä tiedon pistäysi herra de Chavigny herttuan luo ja pyysi häntä valitsemaan muun ajanvieton tai ainakin piirtämään muotokuviansa ilman alikirjoituksia. Seuraavana päivänä oli huone täynnä sekä muotokuvia että niiden selityksiä. Kaikkienkin vankien tavoin muistutti herra de Beaufort suuresti pikkulapsia, jotka itsepintaisimmin tekevät sitä, mikä heiltä on kiellettyä.
Herra de Chavignylle ilmoitettiin tämä luonnoksien lisäännys; herra de Beaufort ei ollut kyllin varma taiteestaan, rohjetakseen piirustaa ihmispäitä vasten kasvoja katseltuina, mutta hän oli tehnyt huoneestaan todellisen näyttelysalin. Tällä kertaa ei kuvernööri virkkanut mitään, mutta eräänä päivänä hän herra de Beaufortin ollessa pallosilla antoi pestä pois kaikki piirustukset ja sivellä koko huoneen vesivärillä.
Herttua kiitti herra de Chavignyä, joka siten oli hyväntahtoisesti varustanut hänet uudella piirustuspaperilla, ja jakoi nyt huoneensa osastoihin sekä määräsi kunkin tällaisen alan kuvattavaksi jonkun piirteen kardinaali