Lea, Yö ja Päivä ja Margareta, sekä hänen lyyrilliset runoelmansa.
Niinkuin näimme tuosta vastaluetusta otteesta Seitsemän Veljeksen romaanista, koittaa työmiehelle viikon kuluttua sunnuntaipäivä, joka tuottaa suloisen rauhan hänen mieleensä ja nostaa hänen ajatuksensa ihaniin korkeuksiin. Semmoinen sunnuntaipäivä koitti Aleksis Kivelle, kun hänen innostuneen sielunsa silmät ensi kerran näkivät Lean kuvan.
Ylen ihana on tämä itämainen idylli, jonka runoilija on meille Lea-näytelmässään tuottanut. Pyhällä hetkellä salli korkea runotar hänen kanteleensa suloisimpien sävelten yhtyä sointuun, jolle ihanuutensa vuoksi suotiin silmin, korvin käsitettävä, ikuinen muoto. Tämä tuote tuntuisi meille aivan oudolta, ellemme Kiven edellisissä teoksissa olisi havainneet hänen puhdasta rakkauttaan kuvailunsa esineihin ja rikasta mielikuvitustaan ja ellemme tietäisi hänen hurskaan äitinsä suusta saaneen pyhiä opetuksia, joita ei elämän myrskyt voineet hänen sielustansa iäksi hävittää. – Mutta etupäässä on runoilija Lean tuottanut oman kansansa poikana. Ihana todistus on tämä runoelma meidän kansamme syvästä uskonnollisuudesta. Vai onko tähän aikaan kenenkään muun kansan keskuudesta runoilija lähtenyt, joka olisi laatinut runoelman, jossa uskonnon ihmistä pyhittävä voima tunnustettaisiin niin välittömästi ja ihanasti kuin Leassa?
Näytelmä on Kiven tunnetuin, eivätkä arvostelut siitä suuresti eriä. Yhteisesti kiitetään näytelmän draamallisuutta (kiitos olkoon Charlotta Raan, se seikka on todistettukin) kiitetään sitä erinäistä ansiota, että eri henkilöt, yksilöisyyttänsä kadottamatta, edustavat niitä jokaisen tuntemia lahkokuntia, joihin juutalaiset vapahtajan aikana jakaantuivat, ja vihdoin draaman tavattoman onnistunutta, ajanmukaista itämaista pukua. Itse päähenkilöstä on joskus sanottu, että hänen muuttumaton, innostunut mielentilansa ja sen mukainen alati korkealentoinen, innostunut puhetapansa himmentää hänen luonteensa kuvaa; mutta jos muistamme hänet ihmeellisen aikakautensa lapseksi, niin tuskin voimme epäillä hänen kaikenpuolista todellisuuttansa.
Muistutukset, joita olisi tehtävä esim. ihmetyön epäiltävästä kelvollisuudesta draamalliseksi pääaiheeksi, ovat juuri tämän näytelmän suhteen vähäarvoiset ja mitättömät.
Lea on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja se sopiikin onnettoman runoilijan joutsenlauluksi.
Yö ja Päivä on vähäpätöinen runoelma, paremmin sanottava draamalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin 1867 ja on sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. – Vanha viha kahden perheen kesken on (samoin kuin Kullervossa ja Karkureissa – siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea tyttö, näistä kummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto syntyy ihmetyön kautta, kun noita-akka parantaa tytön silmät. Lyyrillinen innostus, jolla tytön ensimäinen silmäys maailman ihanuuteen on kuvattu, on näytelmän mainittava ansio.
Viimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme Margareta-näytelmässä. Itse perusjuoni on Emlekylin keksimä. Henkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman toisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar eniten vaikuttanut. Margaretassa hän ei kuitenkaan ole peräti uutta tuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättään, jäljitellyt; eroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan palava intohimo. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin runoilijan innostuksella vielä olleen alkuperäistä voimaa. Ja ne lauseet, joihin isänmaanrakkaus tässä pukeutuu, ovat pidettävät runoilijan viimeisenä kalliina perintönä ja runollisena todistuksena seikasta, jonka toki muutoinkin tiedämme, että näet isänmaanrakkaus oli mahtavimpia tunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä.
Pari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän on painattanut Kuukauslehteen ja runoelmavihkoon Kanervala. Yleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole syytä sitä kummeksia, sillä runoilija ei ole niissä voinut antaa aatteillensa läheskään tyydyttävää muotoa. Kuitenkaan eivät nekään ole aivan vähäarvoisia ilmeitä hänen voimakkaasta omituisesta runoilijalahjastaan. Heti pistää silmiin, että runoelmien aiheet ovat suurenmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten tavallisten runonsepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat: Kanervakankaalla, Karhunpyynti, Helavalkea, Mies, Eksynyt impi, Ruususolmu ja Lintukoto. Näistä voi todella käyttää erään tarkastajan vertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi myntätyt. Erittäin kauniita ja sulotunteisia ovat kolme viimemainittua, joista Lintukoto on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen vuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma. Ihan yksinäinen laatuaan on runoelma Ikävyys. Runoilija suo siinä kauhistuttavan silmäyksen sielunsa tilaan:
Turha vaiva täällä,
Turha onpi taistelo
Ja kaikkisuus mailman turha.
En taivasta
Mä tahdo, en yötä Gehennan,
Enp' enään neitosta syliini suo,
Osani vaan olkoon:
Tietämisen tuskast pois,
Kaikk' äänetön tyhjyys olkoon.
Runoelma on painettu 1866; Lea kolme vuotta myöhemmin!
Nyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Aleksis Kiven teokset, on minun yrittäminen yhdistämällä hajanaiset piirteet muovaella hänen runoilijakuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten tarkastuksessa.
Runoilija Aleksis Kivi on meidän realistisen, joskin samalla välillisesti aatteellisen aikakautemme lapsi. Tarkasti hän vaarinottaa todellisuuden pienimmätkin piirteet, siinä lujassa uskossa, että niissäkin henki ja aatteellisuus ilmenee. Tämä usko herättää rakkautta kaikkeen olevaisuuteen ja saattaa sovinnollisen, aatteellisen mielialan hengähtämään semmoistenkin olojen kuvauksista, joissa aineellisuus näyttää aatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun tämä katsantotapa on todella luontoperäinen, eikä miettimisen kautta saatu, soveltuu sen kanssa hyvin yhteen usko korkeimman henkisen, s.o. Jumalan voiman ilmestymiseen ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä). Runoilija, joka suosii tämänkaltaista, niin sanoakseni, reaalista aatteellisuutta, voi hyvän uskonsa turvassa joskus käydä jollekin suunnalle liian kauas, mutta ei milloinkaan vaipua siveettömyyteen.
Näillä sanoilla luulisin lyhyesti julkilausuneeni, millä silmillä, teoksistansa päättäen, Kivi yleisesti katseli maailmaa, ja samalla hänen tuotteensa huomattavimman ominaisuuden.
Aleksis Kivellä oli runsaat ja laajat runoilijalahjat. Koomillisesta kyvystään hän on meille mainioimmat todistukset antanut, mutta ei suinkaan paljoa halvemmaksi ole arvosteltava hänen traagillista kykyänsä ja kykyänsä kuvata yksinkertaisen ihania elämänilmiöitä. Siis on suureksi osaksi hänen taiteellisen kasvatuksensa puutteellisuutta syytettävä siitä, mitä moitteenalaista hänen teoksissansa tavattaneen.
Merkillisin on runoilijamme kuvatessaan talonpoikaista kansaamme, luontoa ynnä niitä oloja ja luonteita, joiden keskellä hän oli kasvanut ja jotka hän tunsi kuin oman itsensä. Hänen ei tarvitse niitä todellisesti käsittääksensä muuttaa katsantotapaansa niiden kannalle, sillä hän on alkuansa ja elää vieläkin henkisessä yhteydessä niiden kanssa. Tämä seikka sekä aivan tavaton objektiivisen kuvaamisen voima tekevät hänen luomansa luonteet sekä hänen luonnonkuvauksensa niin erinomaisen selviksi ja peräti suomalaisiksi. Hänen realistinen esitystapansa on syynä siihen, että kaikissa ja erittäinkin hänen koomillisissa teoksissansa, niin usein tavataan pitkäveteisiä venytettyjä kohtia ja sivuseikkoja; mutta vaikka ne ovat taiteellisuutta loukkaavia ja tarpeettomia, eivät ne kuitenkaan luonteiden selvyyttä himmennä. Syy siihen on tuo mainittu runoilijan henkinen yhteys kuvaamiensa esineitten kanssa. Joka luonteenpiirteellä on todellinen, runoilijan käsittämä pohja; eikä hän siis menettele monen muun realistisen taiteilijan tavalla, joka kokoaa tuhansia vähäpätöisiä ilmeitä luullen siten voivansa korvata puuttuvaista käsitystä esineiden sisällisestä hengestä.
Kivi ei koskaan kuvaa pilkallisesti. Nummisuutareissa vallitsee yleensä yksinkertainen koomillisuus. Henkilöt puhuvat