Toinen näytös on etevintä mitä Kiven kynästä on lähtenyt ja tuottaisi kunniaa kelle draamankirjoittajalle tahansa. Eskon saapuminen haarapussi olalla Karrin taloon, juuri kun siellä paraikaa hänen toivotun morsiamensa häitä vietetään, on niin draamallinen situatsioni, kuin nero koskaan on keksinyt; samaten ovat häät ja Eskon ja Teemun riita erittäin taitavasti kuvatut. Toiminta edistyy nopeasti, ja vuoropuhelu on lyhyttä, sattuvaa ja sydäntä ilmituovaa.
Henkilöiden luku on sangen runsas, ja miltei kaikki jäävät elävinä lukijan muistoon. Ne ovat näet kaikki omituisessa todenperäisyydessänsä voimakkaalla kädellä temmatut meidän talonpoikaisen kansan riveistä. Kirjanoppinut, vakava Sepeteus, joka vertaa akkavaltaa nummisuutarien töllissä Rooman vallan viimeisiin aikoihin, jolloin "portot, narssut ja naasikat vallitsit", ja uhkaa nummivaltaa samalla häviöllä, Topias, rehellisten nummisuutarien alku ja juuri, ankara, toimelias Martta, jonka pamppu ei koskaan toisen lasta koske, arkatunteinen viulunsoittaja Teemu, avulias, hyväsydäminen klaneetinpuhaltaja Antres, kunnioitettava talon isäntä Karri y.m. ovat kaikki tuota laatua todellisia kunnon ihmisiä, joihin ilolla tutustuu.
Merkillisin on kuitenkin päähenkilö Esko, joka varmaan on runoilijamme mainioin ja omituisin tuote. Sven Dufva ja Esko ovat veljeksiä, joista edellinen korpraaliltaan on oppinut yhdessä rivissä toisten kanssa ryntäämään vihollista vastaan, vaan ei peräytymään, jälkimäistä taasen, jonka korpraalina Martan pamppu on ollut, voidaan tosin pahaan viekoitella, mutta ei ansaittua rangaistusta pakenemaan. Esko on typerä ja yksinkertainen, mutta hänen oikeudentuntonsa on tarkka. Hän on itsepäinen, vallaton ja hurja, kun häntä ärsytetään, mutta kerkeä sovintoon. Hän on hidas ja kankea luonnoltaan, mutta kuitenkin herkkätunteinen ja arka hyvästä maineestaan. Ihmeellistä millä mielihyvällä me seuraamme Eskoa hänen onnettomalla hääretkellänsä! Jos joku todistus luonteen inhimillisyydestä ja – suomalaisuudesta on paikkansa pitävä, niin on se kai juuri tuo mielihyvä.
Kun minä mietiskelen Eskon luonnetta, muistuu Kullervo mieleeni, kuinka ääretön matka onkin heidän välillänsä. En uskalla päättää, onko se yhtäläisyys, jonka luulen havaitsevani heissä, tuo todellisten koomillisten ja traagillisten henkilöiden yleinen sukulaisuus, vai, kuten minusta varmemmalta näyttää, syvempikö, perustuen siihen, että molemmat ovat saman kansan hengen tuottamia. Ajatelkaamme viattoman Eskon maistaneen hyvän ja pahan tiedon puusta ja siten alusta alkain saaneen traagillisen kasvatuksen, niin hän kyllä olisi kyennyt traagillista kohtaloa kantamaan ja hänen luonteensa olisi muodostunut erinomaisen Kullervon-kaltaiseksi. Onneksensa kasvoi Esko nahkasuutariksi Topiaksen töllissä kumisevalla nummella; ja minä kiitän hänen puolestansa Luojaa, ettei hänen elämänsä merkillisin yritys tuottanut traagillisempaa seurausta kuin tämä järkähtämätöin päätös: "Minä neuloskelen täällä isäni kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun. Petturia ovat he."
Nummisuutarien komediaa on kaksi mainittavaa kunnianosotusta kohdannut. Ensiksi on Cygnaeus siitä kirjoittanut arvostelun, joka on hänen parhaimpiaan, ja toiseksi määrättiin Kivelle samasta teoksesta 1865 suuri valtion antama kilpapalkinto, 2500 markkaa.
Nummisuutareista olisi vielä paljon sanottavaa, mutta aika käskee rientämään eteenpäin.
Rehelliset suutarit ovat saaneet osakseen ansaitun huomion; mutta ansaitsevatpa räätälitkin sijan näyttämöllä, "joka on maailma". Yksinäytöksisessä ilveilyssä Kihlaus on räätälien, Aapelin ja Eenokin, vuoro astua esiin sillä erinomaisella oman arvon tunnolla, jonka tämä virka harjottajillensa antaa. Paha kyllä ovat he joutuneet erään pahasisuisen Eevan kynsiin, joka ei ensinkään käsitä eikä kunnioita heidän ylevyyttänsä. Kuvaaminen on tässä pienessä teoksessa rivakkaampi kuin Nummisuutareissa. Kihlaus muistuttaa jotakuta luonnosta, johon taideniekka muutamalla harvalla rohkealla piirteellä on kiinnittänyt jonkun äkkinäisen, nerokkaan aatteen, jättäen sen heti paikalla siksensä.
Kiven vähimmin tunnettu ja senvuoksi erilaisimmin arvosteltu teos on romaani Seitsemän Veljestä. Runoilija itse piti tätä laajaa teosta muita etevämpänä. Me muutamme lauseen siten, että sanomme Nummisuutarit ja Seitsemän Veljestä etevimmiksi, määräämättä heidän keskinäistä arvoansa.
Seitsemän Veljestä on painettu Novellikirjastoon 1870. Koska romaani ei ole kirjakaupassa saatavana ja senvuoksi useimmat eivät ole sitä lukeneet, pyydän saada lyhyesti kertoa sen sisällön, joten pääajatuskin parhaiten tulee näkyviin.
"Kasvatti emo kanoja."… Jukolan talossa on seitsemän poikaa, joista vanhin on 25, nuorin tuskin 18 vuotta. Isä on innokas metsämies, viidenkymmenen karhun tappaja, äiti suora ja karkealuontoinen, mutta kuitenkin hellä lapsilleen. Pojat ovat saaneet lapsuudestansa metsissä mekastella, nuorempana metsoille ansoja virittäen, vanhempana otsojen kimpussa; sokea eno heille ehtoisin on kertoellut matkoistansa ja raamatusta – siinä heidän ainoa kasvatuksensa. Vanhempien kuollessa on Jukolan talo häviöllä, ja veljesten on nyt sen hoitamiseen ryhtyminen. Rovasti heitä samaan aikaan ankarasti vaatii lukkarille lukemaan, sillä ei kellään veljeksistä ole tätä tarpeellista taitoa. Ostetaan siis 7 punakantista aapista ja päätetään mennä lukkarille. Tämä retki on onneton. Ensin miehissä kositaan Männistön muorin Venlaa, johon kaikki ovat rakastuneet; Venla antaa rukkaset. Tiellä tulee Toukolan pojat vastaan, laulaen pistävää pilkkalaulua veljeksistä. Toukolaiset saavat aika lailla selkäänsä, mutta lukkari rääkkää kovapäisiä poikia, niin että he viimein karkaavat akkunasta ulos. Toukolan pojat ovat väijyksissä ja lyövät ja repivät veljekset vähiin henkiin. Yöllä palaa sauna, joten koto jää "ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan kohisevaa löylyä". Vihdoin tulee vielä lautamies Mäkelä rovastin lähettiläänä ja uhkaa veljeksiä jalkapuulla, jossa kovan sallimuksen juonesta on niin monta läpeä kuin tähteä Otavassa ja Jukolassa poikaa. Näin monen vastoinkäymisen jälkeen ei juuri kummastuta, että Juhani kysyy: "Eikö ole miehellä valta elää rauhassa tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?" Rauhalliset metsät, Impivaaran suojat heitä houkuttelevat, ja he päättävät: "Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman!" Nahkapeitturi saa talon kymmeneksi vuodeksi arennille, ja nyt alkaa vapaa elämä humisevien metsien kohdussa. Tämä elämä ei sentään olekaan niin ihanaa ja ilman vastuksia kuin he ensin kuvittelivat. Ahne tuli polttaa jouluyönä veljesten pirtin tuhaksi. Miltei alastomina he hirveällä vauhdilla pelastaakseen henkensä kiitävät, nälkäisten susien ajamina, korven kautta Jukolaan. Mutta keväällä rakennetaan uusi, uhkeampi pirtti, ja hauska metsäelämä alkaa uudestaan. Onni vaan ei kestä. Äkisti nostaa ankara kohtalo miehet kamalalle Hiidenkivelle, hirmuiseen koettelemukseen. Siinä veljekset, 33:n härän piirittäminä, nälässä ja surkeassa tuskassa viettävät neljä armotonta päivää, kunnes viimein pelastuvat siten, että ampuvat härät kuoliaaksi. Lepyttääksensä Viertolan herraa härkien häviöstä tekevät veljekset huikean kasken. Mutta saatuansa jyviä miehet ryhtyvät viinanpolttoon. Viina saattaa heidät kadotuksen partaalle. Simeonin kummallinen hengennäkö ja Laurin uni hämmästyttävät veljeksiä. Päätetään kääntyä synnin tieltä ja lähdetään kirkkoon. Mutta pahaksi onneksi on päivä, jota he pyhänä pitävät, maanantai. Toukolaiset pilkkaavat heitä, ja Tammiston pihalla syntyy hirveä tappelu. Tästä arvelevat miehet tuhon armotta