Tällaiset ajatukset risteilivät hänen päässään samalla kun hän terävästi vastaili poikain jatkuviin pistopuheisiin. Ilmeisesti harmistuneena hän siinä istui, pyöritellen ja kierrellen nenäliinaa käsissään, joilla nojasi edessään olevaan pöytään; selvällä äänellä, joka nyt kaikui hieman kovemmalta kuin muulloin, singahutteli hän vastauksensa ja vilkaisi samalla kulmiensa alta tyhjään pöytään vieressään. Vain toisinaan loi hän vihaisen katseen Muckerliin, joka istui kyyristyneenä hänen rinnallaan, silloin kun tämä hyvänluontoinen nuorukainen yhtyi yleiseen nauruun ja siten arveluttavassa määrässä lisäsi iloisuutta heidän molempien kustannuksella.
Viereisen pöydän äärestä kuuluva kitaran ääni sai Helenan säikähtämään. Hän tiesi mitä nyt oli tulossa. Kaikkea puhetta vastaan uskoi hän voivansa pitää puoliaan jäämättä kenellekään velkaa, mutta laulaa hän ei osannut, siihen oli hänen äänensä liian kimeä ja sitäpaitsi hänellä ei ollut korvaa, sen hän tiesi kirkkoveisuusta; sanasointujakaan hän ei ymmärtänyt eikä ollut milloinkaan sellaisista hullutuksista välittänyt; härsyttäviä lauluja vastaan hän oli aseeton.
Silloin alkoi jo joku:
Jumalat veistän puusta ja pyhänkuvat vuolen, niin istun aamun suusta ma päivän, yötä puolen.
Sitten lauloi toinen:
Ma oksia karsin ja rosoja pois – ja likka pulskin, se varsin mun mieleeni ois!
Nyt yhtyi se isoääninen joukkoon:
Jos likkaan tartut pulskimpaan, niin katso minne meet, kuvia kuinka hakkaatkaan, sä harhaiskun teet!
Se kiihotti. Mutta ennenkuin meluava ilo vielä kerkesi asettuakaan oli Helena tarttunut Muckerlia kädestä, noussut ylös ja astunut hänen kanssaan ulos käytävälle.
"Hoo! Hohoi!" huusivat nuorukaiset. "Nytkö te jo pois menette, kun vasta lysti alkaa, ja päällepäätteeksi olette vielä kaunein pari?!"
Vaikkakin Muckerlille nyt oli käynyt selväksi, ettei hän juuri ystävien parissa ollut istunut, minkä vuoksi hän käänsi heille selkänsä jäähyväisiä sanomatta, niin sai kuitenkin tuo ivapuhe kauneimmasta parista, jonka hän uskoi olevan hänelle tarkotetun ja kateudesta lausutun, hänet hyvilleen.
Mutta tyttö tunsi piston sydämessään ajatellessaan poislähtöä niin kehnon seurassa, joka kaiken lisäksi ei osannut käyttää suutaan eikä kättään, joka antoi hänen puhua puolestaan ja johtaa itseään. Luoden uhmaavan katseen kaikkiin noihin pilkallisiin kasvoihin kääntyi hän kynnykselle ja astui pois käsikkäin nuorukaisen kanssa. Niin kauvan kuin ravintola oli näkyvissä kulkivat he sillä lailla; sitten päästi tyttö hänet vapaaksi ja astui etäämmäksi hänestä.
"Mutta minkä vuoksi, minkä vuoksi?" kysyi poika, joka mielellään olisi kärsinyt tytön käden voimakkaan puristuksen.
"Ei se ollut sen vuoksi", vastasi tyttö. Hän ei ilmottanut minkä vuoksi oli tarttunut pojan käteen ja mitä varten oli sen päästänyt irti, mutta nuorukainen ymmärsi hänet ja kulki silmäillen eteensä hänen vieressään.
He eivät puhuneet sanaakaan keskenään, vaan kulkivat nopein, kuuluvin askelin kylän läpi.
Saavuttuaan oman majansa luo virkkoi tyttö lyhyesti: "Hyvää yötä!" Hän ei pimeässä ollut huomaavinaan nuorukaisen ojennettua kättä, vaan katosi nopeasti hänen näkyvistään.
Tytön kodin oven kuuli poika narahtavan ja vanhuksen lausuvan pari äkäistä sanaa; sitten oli kaikki ympäristössä hiljaista. Tähdet paloivat korkealla taivaalla ja kuun sirppi loisti. Jossain etäällä haukkui koira, ja nyt kuuli hän myöskin joen hiljaisen solinan. Huoaten kääntyi hän pois päin ja asteli kotiaan kohden.
IV
Muckerlin astuessa makuukammioon nousi oljenpunojatar vuoteellaan istualleen.
"Oletko vielä valveilla, äiti?"
"Olen."
"Mutta mistä se johtuu, että vielä näin myöhään olet hereillä?"
"Arvattavasti siitä, etten voi nukkua."
"Niinkö."
"Onko sulla ollut hauskaa?"
"On kyllä."
"Olitko yksin?"
Muckerl ei kyennyt vastaamaan.
"Kysyin, olitko yksin. Ahdistaako omaatuntoasi, sinä viekas, kavala poika, kun et saa enää suutasi auki? Luuletko asian paranevan sillä että vieraat ihmiset sen minulle kertovat?"
"Ah, sekaantuvatko siihen jo vieraat!"
"Olet ollut Zinshoferin Helenan kanssa."
"Niin kyllä olenkin."
"Niin, Jumala paratkoon, olisipa se edes joku toinen – "
"Minä en välitä kestään toisesta."
"En puhuisi halaistua sanaa, mutta juuri tuo!"
"Tiedän ettet sinä voi häntä sietää, nyt tuhlaat vain sen vuoksi liikaa sanoja riitaisuuksiin näin nukkumisaikana. Mutta minulla ei ole minkäänlaista halua torata kanssasi ja menettää yöuntani, eikä se olisi soveliastakaan, jos huomisaamuna varhain tahdon käydä työhön käsiksi. Hyvää yötä!"
"Sepä kaunista! Käskeä äitin olla vaiti ja mennä pois näkyvistä, sen siis jo olet häneltä oppinut ja luulet kai siitä olevan siunausta!"
"Siunaa ja varjele mitä mielessäsi kuvittelet! Jumala minua rangaiskoon, jos sinusta oli puhetta. En tahdo muuta kuin lepoa, koska asiasta ei kuitenkaan voi rauhallisesti keskustella kanssasi."
"Ellet voi levollisesti kuunnella, niin sano suoraan. Uskonhan varsin mielelläni, ettei hän ole minusta mitään puhunut; hän tahtoo kyllä päästä siihen mittaan, että saa sinut karsasmieliseksi äitiäsi kohtaan, kuten on ilman yhtäkään sanaa saanut aikaan senkin, että sinä hänen mielikseen olet tuhlannut rahoja yli varojesi."
"Se on tapahtunut omasta vapaasta tahdostani."
"Onhan sinulla vieläkin vapaa tahto!"
"Ja yli varojeni en ole tuhlannut."
"Niinkö? Onko sulla niitä niin runsaasti? Oletko saanut niitä niin kasoittain kokoon, ettei sun ensinkään tarvitse laskea, sieppaat vain käteesi? No, sepä minusta hauskaa on, mutta vasta ensi kerran kuulenkin sellaista. Mutta sen kumminkin sanon, että jos hyväntekijää haluat näytellä, niin anna almusi sellaisille, jotka niitä tarvitsevat ja ansaitsevat."
"Ne eivät olleet almuja."
"Ei suinkaan, sen hyvin uskon, lahjoja ne olivat, joita antaessasi sinun vielä täytyi kauniisti pyytää, että ne ystävällisesti otettaisiin vastaan; sillä almuja ottamaan ovat zinshoferilaiset liian kopeita, vaikkei koko paikkakunnalla ole ketään niin puutteenalaista kuin he ovat."
"Mutta äiti", huusi Muckerl vihasta nauraen, "tämähän jo saattaa ihmisen vallan epätoivoon; äsken juuri sanoit että minun tulisi