Kun oljenpunojattaren Muckerl saapui sinne Zinshoferin Helenan seurassa, katsoivat kaikki heitä ihmeissään.
"No hyvänen aika, Muckerl, pääsetkö sinäkin kerran irti pyhäinkuvistasi?" huudahti isäntä ja saattoi molempia eteisen läpi vierashuoneen ja keittiön ohi pihan puolelle.
Nuorukainen, joka juuri oli astunut esille työntöä varten, pani suunsa irviin, mulkoili silmillään ja antoi, ikäänkuin olisi tämän tapaamisen vuoksi unohtanut mitä oli tehtävä, raskaan pallon pudota kädestään, päästäen sen jälkeen parahduksen ja hyppien yhdellä jalalla niinkuin toinen olisi loukkautunut.
Se oli kai hupaista ilveilyä, koska kaikki sille nauroivat.
Pihanpuolella oli viileätä ja melkein autiota. Erään pöydän ääressä istui kaksi vanhaa talonpoikaa ja toisen luona muuan renkimies mielitiettynsä kanssa.
"Mitä saa olla?" kysyi isäntä. "Tahdotte kai viiniä, parempaa tietysti, ja leivoksia? Et suinkaan anna tehdä pilaa itsestäsi?"
"Lempo soikoon!" huudahti muuan nuori mies, "Zinshoferin tyttärestäpä vasta kaunis on tullut, hän on kaunein kaikista!"
Penkillä sen pitkän pöydän takana, jolla pelaajien oluthaarikat olivat, istui moniaita tyttöjä; he katselivat sulhasmiestensä pallontyöntöä tai juttelivat keskenään, ottivatpa silloin tällöin kulauksen lasistakin. Jos jollakin oli lasillinen makeaa viiniä edessään ja päällepäätteeksi vielä sokurileivos, niin oli hänen osakseen tullut suuri huomaavaisuus, ellei hän – kustantanut niitä itse.
Tähän saakka olivat he pysyneet jokseenkin vieraina toisilleen ja vaihtaneet vain muutamia sanoja. Useasti loi toinen sivultapäin epäilevän katseen toiseen ja siitä jälleen keilaradalle, seuraten innokkaasti pelin menoa tai ainakin ollen seuraavinansa, samalla kun yritti lemmityllensä iskeä silmää ja sen ohessa tähysteli, "eikö vierustoveri ollut ilkeä ihminen", joka pyrki sekottamaan heidän välejänsä. Silloin tosin tapahtui, että lemmitty itsekin hetkeksi unohti jo viikon verran seurustelleensa "uuden" kanssa, vaikka vanhasta tottumuksesta hymyili "entiselle." Mutta nyt, kun Zinshoferin tytön sanottiin olevan kauneimman, kerääntyivät he nenäänsä nyrpistellen yhteen parveen, tulivat sääliväisen ja ivallisen näköisiksi ja tiesivät hyvin, ketä tämä sääli ja iva koski.
"Merkillistä", sanoi ravintolan Hannsl, sivumennen huomauttaen isänsä paras ryyppyvieras, "merkillistä, ettei kukaan meistä tähän päivään saakka ole tiennyt hänen kauneudestaan!"
"Mikäs ihme se on", virkkoi toinen, "milloinka sitä on saanut nähdä? Ei työssä eikä työttömänä. Hänen kotinsa on alimmassa päässä kylää, ja ensin on tiedettävä mitä sieltä hakee ennenkuin juhlan aattona juoksee itsensä näännyksiin sinne asti, ja päivätöihin ei äitinsä ole häntä lähettänyt."
Se oli totta, Helena ei ollut vielä kenenkään töissä ollut.
Kun nyt muuan voimakas nuorukainen takkinsa hihaa nykäisten sanoi: "Ketju on poikki ja hajoaa ilman minua, minä menen katsomaan noita kahta ihmistä", silloin huusivat tytöt nauraen: "Älä vain suututa oljenpunojattaren Muckerlia!" He muodostivat nyt ketjun ja kietoivat molemmin puolin käsivarret toistensa kaulaan ja vyötäisille.
"Pitäkää vain varanne ettei teitä kukaan riistä Muckerlienne luota", sanoi poika viekkaasti silmää iskien.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin toinen nuorukainen toisensa perään katosi, ja tyttöjen luo, jotka nyt hajosivat kuten lampaat ukkosilmalla, ei jäänyt ketään muuta kuin ravintolan Hannsl. Tuo veitikka tiesi nyt "ainoana järkevämpänä" olevansa hyvissä kirjoissa noiden yksin jätettyjen neitoraukkojen seurassa, ja koska loukattu turhamaisuus näytti pakottavan hyvin monta käyttäytymään ikäänkuin pyrkisi korvaamaan loukkausta jollakin ansiopuolella, oli hänellä tiedossa hyvin hupainen ilta. Todellakin kaikui pian katoksen alta pelkkä nauru ja huudahdukset, jotka väliin muuttuivat kimakaksi kirkunaksi. —
Oljenpunojattaren Muckerl oli seudulla jotakuinkin suosiossa; erikoista arvoa hän ei nauttinut, eikä se hänelle kuulunutkaan. Ruumiinvoimaa, työkuntoa, ansaittua ja myöskin saatua rahaa pitää talonpoika arvossa, niitä hän ymmärtää, ne hänen silmissään ovat hyödyllisiä ja toivottavia; miehelle, jonka täysinäisen taskun pohjaan ei voi nähdä, kohottaa hän lakkiaan ja antaa hänelle, ikäänkuin Jumala olisi kohottanut hänet muiden yläpuolelle, kunnioituksesta lyhyet vastaukset niinkuin jollekin esivallalle. Kaikki muu kunnioitus ja arvonanto on hänestä liikanaista; mitä itse rakkaaseen Herraamme ja kaikkeen hänen pyhään armoonsa ja laupeuteensa tulee, luottaa hän pappinsa sanoihin ja opetukseen. Kaikki mikä hänen ympäristössään on perinnäisen uskon perusteita vastaan, saattaa hänet hämilleen ja epäluuloiseksi; tosin se voi olla Jumalan sallimata, mutta voihan se olla paholaisestakin lähtenyttä, kukapa sen taitaa ymmärtää? Ja sekin mikä on tuossa maallisen ja hengellisen välillä, taiteen ala, se on aina jäänyt hänelle hämäräksi ja sinä pysyykin; taideteosta katsellessaan hän tuskin uskaltaa huolellisen varovaisesti lausua: Se näyttää kauniilta!
No niin, oljenpunojattaren Muckerl oli tosin kykenemätön peltotöihin, pieni ja hintelä kun oli, mutta olipa todella onni, että hän oli kyllin kekseliäs ja näppärä ansaitakseen kotonaan helpommalla työllä enemmän rahaa kuin monet muut kovalla; mutta työttä hän ei saanutkaan olla, ja kumminkin hänen taskunsa pohja oli kai vielä näkyvissä. Muutoin – voiko sellaista työtä mainita miksikään ja siitä kunniaa saada? Sanotaan kyllä, että tuolla Zwischenbühelissä asustaa eräs, joka osaa tehdä jumalankuvia ja pyhäinkuvia, mutta (hyvät zwischenbüheliläiset käsittivät vaistomaisesti ettei heidän kylänsä lapsi ollut mikään nero) jos hän nyt olisi niin kerrassaan erinomainen ja koko maailmassa vertaistaan vailla, niin ei hän enää olisikaan täällä meidän joukossamme. Juuri tämä tietoisuus Muckerlin tavallisuudesta, joka johtui siitä ettei ollut riittävää perustetta pitää häntä minään erikoisena, teki hänet suosituksi. Nuorukaiset vain eivät keskuudessaan voineet pitää häntä vertaisenaan; ja mitäs ollakkaan: tuo puolikasvuinen miehenalku, tuo tupatyöskentelijä vallan yhtäkkiä ennen muita ryhtyy tuollaisiin hommiin ja riistää itselleen seudun kaunottaren?!
Tämä tie häneltä oli suljettava ja katkaistava! Jos niiden iloisuus, jotka istuivat tuolla katoksen suojassa, olisi sydämestä lähtenyt, niin olisivat he voineet nauraa sille seurueelle, joka oli koossa taampana pihalla, sillä se ei ketään huvittanut.
Tuo vankkaruumiinen mies, joka ensinnä oli hiipinyt esiin, oli pitemmittä mutkitta istunut Muckerlin pöytään ja vaihdettuaan pyhäinkuvientekijän kanssa muutaman sanan, jonka ohella hän tämän olan yli iski silmää Helenalle, oli oitis tekeytyvinään leikkisäksi ja tuttavalliseksi, sillä hän katsoi parhaaksi ryhtyä aikanansa asiaan, tietäen etteivät toiset pojat kauvan pysyisi loitolla; mutta jo seuraava tulija huomasi hänen olevan pahalla tuulella ja istuvan siinä posket hehkuvanpunaisina.
Ja kaikki pojat, sen mukaan kuin tulivat, puhuivat ensin jonkun sanan Muckerlille, sitten kurottivat kaulaansa ja juttelivat viereisen pöydän äärestä tytölle ikäänkuin hän olisi istunut yksin heidän keskellään.
"Zinshoferin tyttö, katseleminen on kai sallittua?"
"Ei ainakaan kiellettyä", virkkoi tämä.
"Voisitpa osottaa meille suosiotasi – "
"En tiedä mistä syystä."
"Sanoppas meille miten voit olla niin suloinen?"
"Kiitän kumplamentista, olen pahoillani etten voi antaa samalla tavalla takaisin."
"Ei tee mitään.