"Oletpa oikeassa, aivan olet oikeassa, Muckerl", nauroi Helena; sitten hän äkkiä tarttui pojan molempiin käsiin. "Sano, osaatko yhtä hyvin ennustaa kuin mustalainen?"
"Älä ole lapsekas, minä ymmärrän kyllä mikä ihmisiä miellyttää ja osaan antaa arvon, jos tänään näkemäni edelleen kehittyy, sen minä olen huomannut puuveistoksia tehdessäni. Sinä tiedät minun – tuskin olin vielä koulusta päässyt – alkaneen lusikoista ja kauhoista, sittemmin olen kyllä myös jollekin oikulliselle talonpojalle veistellyt tuolinselkää tai ovenpieltä, mutta siitä en ole enää pitkään aikaan välittänyt, ja perin niukasti se tuottaa kolikoitakin, sillä en elätä äitiäni ja omatkin elinpäiväni kulutan hukkaan. Oppia tahdon enemmän, tiedä se. Niitä tahdon jäljitellä, jotka tekevät maallisia korukaluja ja pyhäinkuvia. Herra pastori onkin jo äidilleni luvannut ottavansa meidän kirkkoomme ensimäisen pyhäinkuvan mikä minun kädestäni lähtee. Jo hyvän aikaa olen katsellut kaikkia tarvittavia aineksia, olisiko sen arvoista puuta, että kannattaisi veistellä, ja sen voin sitte kans niin elävästi kuvitella pyhänkuvamöhkäleeksi, että luulen ettei sitä tarvitse muuta kuin veitsellä vuolaista kerrassa valmiiksi; mutta liian kiireellinen minä sen kanssa olen, ja monestipa lohkenee sieltä täältä lastu liikaa ja koko laitos näyttää minusta kierolta ja väärältä. Kunhan käteni vain varmistuu, silloin, olen mestari ja veistelen vain sirosti ja sievästi, ja eipä silloin ole puuta hukkaan nuoltu."
Tyttönen oli pannut kätensä päälletysten pojan olalle ja nojautui siten häneen. "Kuules", hän sanoi, "minut kai kelpaisi veistää?"
"Niinkuin siinä istut, päästä jalkoihin asti, mutta vielä mieluummin sitte kun olet kasvanut suureksi. Usko vain, Helena, että sinusta tulee kuvankaunis; sinun ympärilläsi pojat pyörivät."
"Muckerl! Sinä sakramenskattu vekara! missä piileksit?" huudettiin läheltä. "Tule heti paikalla. Iltanen on pöydällä."
"Äiti", kuiskasi nuorukainen ja sujahti alas penkiltä. "Hyvää yötä,
Helena! Voihan sattua – "
"Mitä sitten?"
"Että minäkin sitte pyörin mukana."
Hän livisti tiehensä.
Hänen istuessaan pöydän ääressä puhtaassa ja sievässä tuvassa torui äiti: "Kuinka usein pitääkään minun vielä sanoa sinulle: elä vetelehdi suotta päiten tuolla ylhäällä. Ethän sinä enään ole mikään lapsi, ja sinun ikäisesi poika osaa kieltäytyä jostakin; ja eihän se ensinkään sovi että noin kuljeksit keskenkasvuisen tyttösen kanssa. Suopea olen kernaasti kaikille naapureille, mutta en tuttavallinen jokaisen kanssa ja zinshoferilaisten kaikkein viimeksi ja vähimmän. Tyttö tulee aivan äitiinsä, ja hänet minä tunnen tyttö-ajoiltani asti, hän on sitä laatua, joka ei tee kenellekään hyvää ellei itse siitä hyödy ja jota ei mikään paha kohtaa niin ettei toisille samalla käy vielä huonommin."
Muckerl oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena; nyt sulki hän avoimen suunsa pistettyään sinne liemilusikallisen. Hän söi vaieten edelleen. Nähtävästi olivat nuo sanat hänestä niin käsittämättömiä, ettei hän tiennyt niiden johdosta tehdä yhtään kysymystä.
Rappeutuneen hökkelin ovelle ilmestyi laiha, kuihtunut vanha vaimo. Vanhuksella ja lapsella ei ollut mitään muuta yhteistä kuin säkenöivät, suuret, harmaat silmät.
"Tule syömään."
"Syömäänkö?" kysyi tyttönen vitkastellen. "Taasenko rasvavoileipää?"
"Ole iloinen että meillä on rasvaa sen päälle, se ei kumminkaan maita niin kovalta kuin kuiviltaan."
Haukotellen astui lapsi tupaan, mutta sulki äkkiä suunsa ja nyrpisti nenäänsä tuntiessaan ummehtuneen kosteuden tuossa ahtaassa huoneessa; se teki sen vielä tympäisevämmäksi, vaikka tarpeeksi kehno se jo muutoinkin oli.
"Oljenpunojatarta kai kovasti harmittaa", sanoi vanhus, "että hänen
Muckerlinsa hiiviskelee sinun perässäsi?"
"Saattaapa harmittaa", vastasi tyttönen heittäen päätään taapäin ja kohauttaen olkaansa ikäänkuin tahtoen osottaa oljenpunojattaren suuren harmin olevan hänelle vallan yhdentekevän.
"Mutta sinähän annat hiukkasen liian varhain kiitellä itseäsi kauniiksi", jatkoi vanhus hyväntahtoisesti pilkaten.
"En ole häntä kutsunut enkä antanut mitään aihetta puhutteluun", virkkoi tyttö nenäkkäästi, otti vastahakoisin ilmein valuvalla rasvalla silatun leivän käteensä ja lähti ulos majasta. Suurta, kovaa kannikkaa järsien seisoi hän sitten katsellen Sternsteinin kartanoa, joka kohosi ylhäällä kuin linna.
Kaikki tarinat, joista hän oli kuullut tai lukenut, sekaantuivat hänen lapsenpäässään. —
Oli kerran hyvin nuori, aivan köyhä tyttö; kaunis kuin kuva hän tosin oli, mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä hänellä oli vain huonot vaatteet ja niillä hän makasi yönsä lieden tuhassa. Häntä oli neuvottu hehkuvalla vantaalla kulkemaan järven yli, kiipeämään lasiselle vuorelle. Vuoren huipulla oli linna, ja sen asukkaalta, pahalta, vanhalta akalta, joka ei tahtonut luovuttaa avainnippua, oli hänen litistettävä pää poikki rautaisen arkun kannen ja reunan välissä; silloin oli linna kuin lumoten vallotettu, oli kaikkine irtaimistoineen ja kaikkine maineen ja tiluksineen tuon köyhän tytön oma, joka nyt elämänsä loppuun asti eli hauskasti ja iloisesti.
Todellakin, Zinshoferin pikku Helena oli hyvin viisas, päättäväinen lapsi. Hän arvasi vallan oikein, että tiellä, joka vei sellaiseen lumottuun linnaan, oli paljon ponnistusta, vaivaa ja tuskaa; hän ei ensinkään luottanut hyväntahtoisten keijukaisten apuun, "kauniita prinssejä" hän ei näyttänyt lainkaan kaipaavan ja "vanhat akat" saivat varoa itseään.
II
Helenassa toteutui oljenpunojattaren Muckerlin ennustus. Niin, voittipa hän, kuten Muckerlin itselleen täytyi tunnustaa, kaikki hänen toiveensakin. Aikaa oli siihen kyllä kulunut, mutta kukapa kyseli mihin se oli mennyt. Ei ainakaan Muckerl, sillä hänestä se oli vierinyt kyllin nopeaan. Mitä se oli tuonut muassaan, oli hyvää, mitä se vielä oli tuova, oli yhä parempaa, ja sitä hän ilomielin ja kärsivällisesti odotti.
Hän osasi nyt veistää puuta, hän elätti äitiänsä ja piti huolen koko taloudesta. Ensimäinen työ, johon hän ryhtyi tuntiessaan kätensä varmaksi, ei ollut mikään helppotöinen kapine ja osotti hyvää tahtoa ja itseluottamusta; kokonaisen "seimihistorian" hän valmisti, pyhän perheen Betlehemin tallissa; härkiä ja aasejakaan ei puuttunut, paimenet vain hän jätti pois; niiden sijalle kuvitteli hän itse Zwischenbühelin hurskaan seurakunnan, sillä sehän oli siellä rukoilemassa, ja sen vuoksi hän ei veistellyt puista hartautta siihen lisäksi. Pappi asetti lupauksensa mukaan kuvateoksen kirkkoon, mutta koska hän ei kuitenkaan pitänyt sitä minään taideteoksena, josta jollekin kiertelevälle matkailijalle taikkapa vain virkaveljelle saattaisi ylpeillä, päätti hän tehdä sen paremmin seurakuntalaistensa maun mukaiseksi ja antoi erään kuljeksivan taiteilijan, joka sanoi itseään kappalemaalariksi, koska hän käsitteli akkunalautoja, ovenpieliä ja portteja, peittää kuvat räikeillä öljyväreillä.
Seurakunta piti sitä ylenmäärin kauniina ja yksistään tuoreen maalin haju sai muutamat hartaaseen mielentilaan. Huomattuaan tekeleensä värillä peitetyksi joutui Muckerl hyvin sekavien tunteiden valtaan. Väri, niin, väri tekee varsin hyvän vaikutuksen, kaikki näyttää elävältä, ja pappi oli kai oikeassa antaessaan sen tehdä tuollaiseksi, mutta iho, puku ja tukka olivat vallan tuhritut ja maalia loisti sellaisissakin paikoissa, joihin se ei kuulunut. Muckerl näki hämmästyksekseen että monet leikkaamansa laskokset tekivät rumia mutkia ja että toiset osat ulkonivat ruumiista siinä missä niiden piti olla ruumiin mukaan; mitä hän vartaloon oli tehnyt, se oli kyllä selvästi näkyvissä, kun sitävastoin pyhimysten kasvonpiirteet, jotka