– Lieneeköhän se totta, että ruumiillinen työ kasvattaa ihmisessä tarmoa? – sanoi Tuomas katsellessaan Juonalaa.
Samassa hän huomasi toisten katseista, että se oli taaskin sellaista, mitä he eivät ymmärtäneet. Mutta kyllä he vielä ymmärtäisivät. Hänen sydämensä löi tavallista nopeammin.
Katrille oli tuotu pappilasta silitysrauta, ja sillä hänen oli määrä pitää nuoren herran vaatteet kunnossa. Tytön paljaat varpaat painuivat lujasti lattiaan ja punainen suu mutussa hän kehnäsi raudalla huimaa vauhtia vaatetta pöydällä. Paita oli liian kuiva eikä ottanut totellakseen. Katri oli niin touhuissaan, ettei ensin kuullut mitään, kun Tuomas alkoi lukea yksitoikkoisella äänellä, harvakseen sanoja pudotellen. Sana Amerikka herätti kuuntelijoiden tarkkaavaisuuden.
Olihan Juonala kyllä kuullut sekä todellisia että kuviteltuja juttuja ja asioita tuosta etäisestä toiveiden ja unelmien maasta, ja hänen oma haaveille altis mielikuvituksensa oli luonut siitä itselleen mieluisan paikan, mihin toisinaan alakuloisuuden hetkinä ajatus eksyi, kun vaellushalu oli ylimmillään ja taipale pitkä. Hyvin tietäen, ettei hänen tarmonsa koskaan kyennyt auttamaan häntä suuren meren toiselle puolelle, oli turvallista kuvitella siitä maasta kaikkea hyvää ja rikasta.
Katrille se oli ajatuksissakin tuntematon ja utuinen käsite. Olihan joskus vilahtanut ohitse kuin jokin hämärässä välkähtävä värilyhty. Erämaan lapsi, joka ei mitään muuta ollut nähnyt kuin pienen kylänsä ja metsän, jonka ääriä hän ei milloinkaan luullut saavuttavansa, käsitti kirjasta yksinkertaisen totuuden ja näki elävästi silmiensä edessä kuvatut aarniometsät, sen mahtavan suuruuden ja hymyilevän sulouden. Se ei ollut hänelle mikään kauneusunelma, joka haihtuu samalla, kun on herännyt. Se oli näky, joka piirtyi hänen neitseelliseen sieluunsa eheänä ja totena.
Tuomaan yksitoikkoinen ääni ja kankeat lauseet antoivat kylliksi aikaa kuulijoille pysyä mukana ja liittää kuvan kuvaan. Henkeä pidätellen, suu auki kuunteli Katri lukemista, vei raudan liedelle ja hiukan levottomana läheni Tuomasta. Juonala oli laskenut lusikkapuun polvelleen epätietoisena odotellen. Molemmat olivat joutuneet pois tolaltaan. Tuomas tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi salaa. Nyt he kerrankin ymmärtävät. Chactaan kova kohtalo ja vankeus sai heidät kokonaan valtoihinsa. Tuomas katsoi heihin. Sama ympäristön unhotus ja kertomuksen loihtima lumous oli antanut heidän kasvoilleen leimansa.
– Lukekaa vielä, – pyysi Katri kiihkoisesti. Tuomas oli levähtänyt, ja Katrin pyyntö todisti heidän ymmärtäneen ja ihastuneen. Metsäläisille se oli enemmän kuin ihastusta, oli todellisuutta, oman sydämen ääntä ja Katrille heräämistä uuteen elämään.
Tuomas tapaili sanoja, paranteli lauseita kuin olisi keskustellut jonkun kanssa. Chactaan ja Atalan rakkaus toi huoneeseen suuren hiljaisuuden ja hartauden. Nuorten puhdas sydän palveli suurta tuntematonta, ja miehen mieli tunnusteli oman sielunsa tilaa.
Katri vaipui itseensä. Mitä oli nyt tämä auringonvalo, joka akkunasta lattialle läikähti ja lämmitti aivan toisella tavalla kuin ennen? Olikohan se sama aurinko kuin Mechaceben rannoilla Atalan ja Chactaan aarniometsissä? Hän itse oli kuin Atala, uskoi Jumalaan ja muisti äitinsä viimeiset sanat: – Turvaa Jumalaan. Aarniometsä ei ollut kaukana maailman äärissä, se oli hänen metsänsä ja harjunsa ja järvensä. Ja hän itse oli yhtä sen kanssa ja tahtoi painua sen salaisimpaan lehtoon, jonne ei mikään silmä eksyisi näkemään. Sinne hän houkuttelisi auringon paistamaan, veisi oman käen kukkumaan, laulaisi Jumalasta, antaisi kaikille anteeksi, olisi hyvä, niin hyvä, että linnutkin sen ilmassa tuntisivat ja laskeutuisivat hänen lehtoonsa laulamaan. Ja Tuomas tulisi ja isä soittaisi niinkuin isä Aubry puhui, ja hän, Katri, tahtoisi kuolla kaikkien heidän onnensa tähden – hän tahtoi kuolla, silloin ei kukaan pilkkaisi, ja kaikki hänen jälkeensä jäisi kauniiksi kuin Atalan jälkeen. Ja jos hän nyt uskaltaisi, niin lankeaisi polvilleen tuohon permannolle, johon auringonvalo on akkunasta läikähtänyt, ja pyytäisi Tuomasta lukemaan alusta Atalan kirjaa vielä kerran ja sitten vielä kerran, että hän sen osaisi sanasta sanaan ja että Tuomas katsoisi silmiin ja hän saisi sulkea silmänsä ja rukoilla – rukoilla hänen puolestaan – ja sitten he vaeltaisivat kauas kuin Chactas ja Atala, ja hän saisi kuolla siellä eikä koskaan herätä.
Hänen kuvittelunsa vaihtelivat heleinä ja synkkinä kuin kesäisen yön varjot kertomuksen niitä säestäessä, samalla kun palava halu noudattaa haaveellisia mielikuvia houkutteli sovittamaan ne omaan elämään. Jos hän olisi ollut yksin huoneessa, niin varmasti hän olisi jäljitellyt henkilöiden liikkeitä ja sanoja. Hän läheni yhä Tuomasta seuraten lehtien kääntymistä ahnain silmäyksin kuin nälkäinen herkkujen ilmestymistä pöydälle hyvin tietäen, että kaikki oli aiottu hänelle, vaikka liian hitaasti – nopeammin, nopeammin ja sitten uudestaan, kunnes hän osaa ulkoa. Hän tahtoisi sen sanoa, hän puhuisi kuin Atala, liikkuisi samoin ja rakastaisi – aina kuolemaan saakka eikä kukaan saisi sitä tietää, ei aavistaa. Vasta kuollessaan hän sen sanoisi Tuomaalle.
Kesäisen yön kuultava valo kääri kaikki tarun huntuun, ja sydänmaan syvä rauha oli kuin kertomuksen aarniometsä todistamassa luettujen sanojen totuutta. Ne väreilivät vielä ilmassa, ja kuvatut henkilöt puhuivat heissä itsessään, olivat yhtä heidän kanssaan. Liikutetuin mielin tarttuivat he toistensa käsiin lausuen siten sanattomasti hyvää yötä. Monet ajat Katri eli kirjan lumoissa, ja kun Tuomas kävi kylässä eväitä noutamassa, toi hän sieltä Atalan suomalaisen painoksen. Tyttö jäi sanattomaksi riemusta ja katosi aarteensa kanssa metsään. Eräänä päivänä Tuomas tapasi hänet sammaleisella kivellä sanelemassa Atalan tunnustusta. Tytön intoisat sanat pulppuilivat voimakkaan ja heräävän sielun yltäkylläisyydestä. Siinä oli ylenmäärin tuskaa, jaloutta ja kohtalon sokeaa palvomista, jonka Katri lapsellisessa kiihkoisuudessaan teki pyhäksi uskonnokseen. Nuorukainen jäi rajusti sykkivin sydämin kiven taakse kuuntelemaan uskaltamatta näyttäytyä, sillä silloin tuo Katrin pyhä toimitus olisi lakannut ja hänen mielensä saanut kenties minkä vamman.
Hän totesi – muistaen Alpren puheen, että hänkin oli joutunut Katrin leikin näkijäksi – tytön selvät taipumukset. Ja hänen verensä joutui kuohuksiin, aivan kuin asia olisi koskenut häntä itseään kaikkein enimmin.
Katri oli kaikin puolin muuttunut Tuomaan vaikutuksesta. Hän ei enää hypellyt kiveltä kivelle ilman aikojaan matkien liikkeillänsä milloin mitäkin metsän elukkaa, ei pukeutunut huolimattomasti eikä säikkynyt aiheettomasti ihmisiä. Hän peitti iltaisin akkunansa ja sulki ovensa. Hän liikkui nyt hitaammin ja kauniimmin. Tuomas oli tuonut taloon hyvinvoinnin, joka oli Katrille ja Juonalalle ylellisyyttä. Tytön voimat olivat kehittyneet ihan silmin nähden, kasvot, kaula ja käsivarret pyöristyneet ja väriltänsä vaalenneet. Yksin silmäin valkuainenkin, joka oli aluksi ollut samea, oli nyt käynyt selvästi valkoiseksi. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana milloin mistäkin, rannan äyräältä, metsän sisältä tai ruuhesta järveltä.
Sisällä hän vaistomaisesti vaimensi ääntänsä ja iloansa. Sanat olivat aina sopusoinnussa liikkeiden kanssa, ja äänen sointu tuntui tottelevan pienintäkin vivahdusta tytön mielentilassa.
Tuomaan käytöksen ja puhetavan Katri omisti itselleen aivan täydellisesti käyttäen helsinkiläisiä voimasanoja täydellä vakaumuksella.
He elivät luonnonihmisten tavoin. Pyydystelivät kaloja järvestä, ampuivat lintuja metsästä ja poimivat marjoja harjun laidalta. Nuorukainen ihmetteli, kuinka luonnollista, halpaa ja samalla kaunista ja onnellista elämä voi olla puhdasmielisten metsäihmisten parissa.
Tuomas puheli Katrin kanssa huomioistaan ja arveli, ettei ollut niinkään suurta eroa oppineiden ja oppimattomien välillä, ainoastaan pahojen ja hyvien.
Sitä ei Katri uskonut. Hänen mielestään oppineet olivat korkeampia olentoja. Tuomas itse oli. Sitä ei Katri kuitenkaan sanonut. Hänen luontainen hienotunteisuutensa oli herännyt Tuomaan seurassa ja pidätti kaiken väärän lähentelemisen. He olivat kuin sisar ja veli. Veli, joka suojeli ja opetti, sisar, joka kiihkoisesti omisti jokaisen arvokkaan sanan tehden joka opetuksesta, mitä siitä suinkin tehdä voi.
Nuorukaisen muistitiedot kouluajalta olivat