Hän pukeutui uuteen hameeseen, mutta ei raaskinut ottaa kenkiä. Tukka oli vielä hyvä, niinkuin se oli illalla ollut, ja niin hän riensi tupaan unen antama sulous kasvoillaan ja vuoteen lämpö ruumiissaan.
Isä ja vieras istuivat pöydän päässä ja katselivat kirjoja. Siinä se oli pappilan nuori herra urheilupaita yllä, paljain jaloin ja tukka pörrössä. Katri pettyi. Tuommoinenko se nyt oli? Hän kun oli kuvaillut lakin olevan aina päässä ja kepin kädessä, ja nyt sillä ei ollut muuta itsestään jäljellä kuin kysyvä, ihmettelevä katse. Olipas hän, Katri, nyt yhtä hyvä kuin pappilan herra Pörrötukka, ja häntä yritti naurattaa.
– Laitahan kahvia, – sanoi isä. – Noustiin juuri.
– Onkos herrakin ollut täällä yötä?
– Nukuin kuin perintöprinssi tuossa sängyssä.
Vieras oli nukkunut isän vuoteessa, hänen kotonaan!
– Herralla on oma peittonsa ja tyynynsä. Minä vaan annoin vanhan sänkyni. Olen niin tottunut penkillä makaamaan, – puolusteli isä.
– Ensi yöksi haetaan olkia, niin minä makaan vaikka lattialla, – puhui vieras.
– Mitäs te meistä oikein aattelette, vai lattialla! – sanoi Juonala ja oli puuhailevinaan ja kehui laittavansa itselleen vaikka mitä. Mutta penkillä hän nukkui vielä toisenkin yön.
Katri keitti ja touhusi punasissaan kaiken päivää, isä ja vieras olivat järvellä kalassa ja soittelivat ahkeraan. Katri jäi ikäänkuin ulkopuolelle ja luuli nuorta herraa ylpeäksi, vetääntyi pois, kun hän tuli tupaan, ja yritti hänen huomaamattaan laittaa ruokaa, keitti kamarin uunissa vieraan tuomia munia kuin perunoita ikään ja vei niitä suuren vadillisen pöydälle. Maito oli päässyt happanemaan kannuun, ja Katri meni epätoivoissaan aittaan ja itki katkerasti. Kaikki oli nyt aivan hukassa, ja vieras luuli varmaan, että hän oli vähämielinen tyttö. Mitä nyt auttoi uusi puku, ja mitä hän enää kengistä ja sukistakaan, olkoot jalassa tai kamarissa! Kesken suruaan hän kuuli pihasta vihellystä. Sehän oli isän uusi polkka. Se oli jo oppinut sen, se Tuomas herra. Hänkin suputti suutaan, ja siinä samassa oli polkka pujahtanut ilmoille. Se oli hauskaa, ja se oli juuri niin, ja Katri vihelsi oikein vauhdilla. Kyllä hän sellaista osaa. Hän hyppäsi pystyyn ja meni pihaan. Käki oli koivussa, ja se kukkui eikä lakannut, vaikka he olivat molemmat viheltäneet.
– Sinä osaat paremmin, – sanoi Tuomas ja katseli tyttöä suoraan silmiin.
He olivat samalla kuin vanhat tutut.
– Onko isäsi opettanut?
– Ei isä osaa viheltää.
– Hän soittaa viulua ihanasti.
Katri oli hämillään: oliko se nyt olevinaan vai oikeinko se mielellään puhui hänen kanssaan niinkuin muidenkin ihmisten ja katseli noin kauniisti.
– Arvaappas, Katri, kun minä aion jäädä tänne koko viikoksi kalastamaan ja uimaan.
– Meillekö?
– Niin, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?
– Kun meillä on niin meikäläistä.
– Täällä on kaunista, pappilassa on niin vietävän kuivaa, ei vettä missään koko kylässä.
– Tahtoisiko Tuomas herra asua kamarissa? – kysyi Katri arasti.
– Ei suinkaan, tuvassa on parempi, tarvitsisi vain saada Juonalalle vuode.
– Ladossa on lautoja, – sanoi Katri.
He juoksivat latoon, ja nuorukainen ihastui, sai sahan ja vanhoista kattolaudoista irroitettiin nauloja. Yhdessä he kantoivat sängyn luonnoksen tupaan. Raskas taakka likisti Katrin käsiä ja sänky lipsahti reväisten siekaleen uudesta hameesta.
– Nyt tuli vahinko, – sanoi Tuomas.
– Minä neulon, – kiirehti Katri rauhoittamaan.
– Sinä olet aikamoinen pikku emäntä, – kehui poika.
– Te olette niin kuin – hän ei osannut jatkaa, hame oli piloilla.
– Sinä et ole tainnut ennen koskaan ommella, – sanoi Tuomas katsellen kömpelöä neulan pitelyä.
– Minä olen tehnyt hameen, – sanoi Katri nykäisten niskojaan.
– Tämänkö ylläsi?
– Niin, tämän.
– Sinä olet soma.
– Taikka hame.
– Niin ja hame, – vahvisti Tuomas.
– Älkää tehkö pilaa, – sanoi Katri, ja kyynel kimmelsi silmässä.
– Totta se on. Osaatko sinäkin soittaa?
– En.
– Osaatko laulaa?
– Laulaa ne linnutkin, sillä tavalla minäkin.
– Oletko sinä käynyt koulua?
– En, – sanoi Katri ja käänsi pois kasvonsa.
– Osaatko sinä kirjoittaa?
– En, – vakuutti Katri ja katsoi uhallakin kysyjään.
– Tahtoisitko osata?
– Tahtoisin.
Heidän tuli nälkä, ja Katri laittoi tulen. Siihen hänen ruuanlaittotaitonsa uupui. Tuomaalla oli lihaa eikä kumpikaan ymmärtänyt, mitä sille oli tehtävä.
– Pannaan se kiehumaan, – sanoi Tuomas ja pisti sen pataan, ja Katri kaatoi padan vettä täyteen.
– Tuleekohan siitä nyt paistia? – epäili Tuomas.
– En minä tiedä, – myönsi Katri hämillään. – Kalasoppaan pannaan perunoita ja lientä, ehkä pannaan perunoita, niin tulee soppaa.
Tuomas puuhaili sängynteossa.
– Tästä uhkaa tulla hyvä, – sanoi hän hikeään pyyhkien ja vihelsi Juonalan polkkaa. Katri yhtyi samaan nuottiin. Häntä niin kiusasi se, että Tuomas vihelsi väärin.
Äkkiä Tuomaan sänkylaite romahti.
– Se pentele petti! – huusi hän kuin mies.
Katri nauroi. Olihan se niin hullua, kun tuollainen herraspoika kirosi.
– Mitä sinä naurat? – sanoi Tuomas äkeissään. – Kun he-herra kirosi! – sopersi Katri voimatta hillitä iloaan.
– Sitäkö sinä, no, kyllä sinä sitä saat kuulla! – Ja sitten hän otti oikein jyhkeän ryhdin ja oli sadattelevinaan.
Katri katseli häntä suu raollaan, liekehtivä hohde silmissään ja niin veitikkamaisella hymyllä, että nuorukainen vaikeni ja tapaili sanoja.
– Ei, se on hullua. Vihelletään, annetaan palttua laudoille. Tules polkkaa!
Hän läheni viheltäen, ja Katri nousi penkiltä kädet ojennettuina ja katse kohoten kuin olisi tahtonut lentää. Hän ei vielä ikänään ollut kenenkään kanssa tanssinut, yksin vain hyppinyt.
Nuorukainen piteli sirosti kädestä ja otti askeleet harvakseen. Katri haparoi ensin, mutta jalat oppivat pian oikeat askeleet ja seurasivat varmasti tahtia. Katri ei viheltänyt, hän unohti kaikki, tuvan, Tuomaan, itsensä, hän lensi, liiteli kuin tyhjässä.
– Se oli tanssia! – sanoi Tuomas.
– Ette saa puhua siitä.
– Miksei saisi puhua?
– Se on niin kaunista ja – salaista.
Nuorukainen katsoi tyttöön.
– Sinun