Juoppohullu. Alkio Santeri

tenttua ja pontikkaa… Siihen vie kieltolaki! huudahti apteekkari Lemón.

      – Kerrassaan kieltolain uhri, vakuutti Fors.

      – Mahdollista, myönsi rovasti, mutta kyllä se mies on pilalla.

      – Täällä on aivan pääsemättömissä hänen kanssaan, sanoi apteekkari.

      – Vaatii niin usein? kysyi nimismies.

      Puheeseen sekausi Himonenkin:

      – Kummallista. Se hänen isänsä, vanha Siimon Kirsi, on elinaikansa ollut kova viinamies, mutta en minä luule, että hän on milloinkaan viinapiruja nähnyt.

      Tohtori katsoi gulashiin viistoon.

      – Kelpo mies kaikin puolin, kuitenkin, vakuutti rovasti.

      Oveen koputettiin. Apteekkari meni ja avasi raolleen.

      – Täällä on Kirsin vaari, asiaa apteekkarille.

      Kaikki katsahtivat toisiinsa. Apteekkari pistäysi ulos. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin lääkärikin. Kun he vihdoin palasivat, äännähti apteekkari istuessaan:

      – Sellaista se tekee, kieltolaki!

      – Noo, hillitsi tohtori. Minä pelkään että tässä on sittenkin kysymyksessä myöskin perinnöllinen alkoholismi.

      – Oliskohan? kysyi rovasti mielenkiinnolla. Kuinka siellä ovat asiat?

      – Tyypillinen delirium tremens.

      – Oo… taas?

      – Onko sitä ilmennyt jo ennen?

      – Noin pari vuotta sitten, mutta se meni ohitse.

      – Vai niin. Silloin en ollut täällä.

      – Eikö vaadittu tohtoria sinne?

      – Huomenna, jollei nyt hellitä.

      – Mitä siihen sellaiseen… ää?

      – Mitäpä juuri muuta kuin konjakkia.

      – Saiko?

      – Tietysti.

      Rovasti vaipui hiljaiseen mietiskelyyn ja muu seura porisi minkä mitäkin alkoholin ensi vaikutuksen alaisena. Mutta lääkärin mielenkiinto oli tarttunut Kirsi-kysymykseen. Hän siirtyi lähemmäksi rovastia ja mainitsi halunsa.

      – Niin, sanoi rovasti, siinä saattaa olla sukuperintöä ja romantiikallakin on osansa. Minä voin kyllä kertoa siitä jotain, jos herrat haluavat kuulla. Tarinalla on oma mielenkiintonsa. Kauppamies taitaa sen tunteakin.

      Ja rovasti alkoi kertoa.

      Tämä Kirsin suku on hyvin vanha talonpoikaissuku. Vanha isäntä, Siimon, lie nyt kuudenkymmenenviiden seuduilla, poika Malakias, nykyinen isäntä, mahtaa olla siinä 35 iässä. Suku on aina ollut paremmanpuoleisessa varallisuuden tilassa, elänyt siivosti ja nauttinut yleistä luottamusta. Mutta viinaanmeneviä ovat miespuoliset jäsenet olleet, kuten olen kuullut, jo tämän Siimoninkin isä. Ja Siimonin tytär on mielisairas, houruinhoitolaitoksen asukas.

      Tämä nykyinen isäntä, Malakias, oli nuorena miehenä aivan ehdottomasti raitis. Hän oli harvinaisen kaunis nuorukainen, innokas urheilija ja lukumies. Sitä oli hauska nähdä, sitä poikaa, ja mielellään vanhempikin mies hänen kanssaan sanan vaihtoi.

      Mutta sitten rupesi mies harrastamaan kilpa-ajoja. Hän hankki oriin, kulki sen kanssa kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja tottui hevosmiesten joukossa ryypiskelemään.

      Näillä samoilla retkillä hän luultavasti tutustui nykyiseen vaimoonsa, jonka isä, suurviljelijä naapuripitäjäästä, oli pojan vienyt kerran kotiinsa leikillään katsomaan tytärtään. Siitä tulikin tosi ja minun, vanhan miehen, täytyy kehua, että komean morsiamen Malakias sai. Rikas se myöskin piti oleman, vaikka sitä nyt ei vielä tiedä, kun isä on kiinni suurissa asioissa, kuuluu toisinaan kallistavan lasia hänkin ja tekevän silloin varomattomia kauppoja, kun sattuu.

      Sitten siitä ruvettiin puhumaan, että tämä Malakias rupesi juomaan aivan tuhottomasti. Entisestä siististä, raittiista miehestä tuli muutamassa vuodessa niin auttamaton juomari, että kertovat hänen jo pikku-ukkoja näkevän. Silloin kyllä, kun hän pysyi kotona, koetti hillitä itseään ja vaimokin taisi vaikuttaa, mutta kun taas lähti matkoilleen, silloin kaikki parannus meni nurin.