– Monen vuoden vanhaa, ilmoitti apteekkari.
– Ei taida kuuluakaan sitte kieltolain alle? Rovasti katsoi nimismieheen, pujottaen samalla muutamia sokeripalasia lasiin.
Forssin kasvoilla väikkyi iloisen pilkallinen ilme, kun lasiaan laittaessa loihe lausumaan:
– Se on näiden maallisten lakien kanssa jonkunverran samalla tavalla kuin taivaallistenkin: niissä on aina hieman tulkinnan varaa.
– Vai on se niin! sanoi rovasti nauraen makeasti. Minulla on ollut tänään vatsavaivoja. Jos nyt panen vähän vatsanlääkkeeksi, vai mitä tohtori arvelee?
– Minä voin antaa sedälle reseptin.
– Ja minä saan sen nauttia heti tässä?
– Paikalla. Rauhoittakaa vain omatuntonne.
– Ja siihen ei maallisen lain valta ulotu. Lääkäri on kieltolainkin ylitse kaikkivaltias, selitti Fors.
Pidättynyt odotustunnelma alkoi vapautua ja muuttua rattoisaksi pikkupiirimielialaksi. Kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota armovuodensaarnaajaan, joka ovipielessään yhä levottomana harkitsi tuliko hänen mennä vai jäädä. Vihdoin isäntä huomasi.
– No pastori! Tehkää hyvin.
– Kiitoksia, minä olen raitis.
Nuori mies nousi aivan kuin aikeessa sanoa vihdoinkin hyvästi. Kaikki katsoivat häneen. Mutta hän ei vieläkään näyttänyt ratkaisseen tuliko viipyä vai lähteä.
– Vai olet sinä raitis, virkahti rovasti hieman pilkallisesti ja oneasti, sekä maisto samalla.
– Mutta eikö nyt sopisi pikkunen? kysyi apteekkari.
– Ei!
– Vai on pastori niin jyrkkä, totesi nimismies.
– Maassa, jossa on kansan ja eduskunnan säätämä kieltolaki, ei ainakaan papille muu sovi kuin ehdoton raittius.
Tämä tuli kuin pommi. Samalla kohtasivat hänen silmänsä rovastin katsetta, joka loukkauksesta välähti. Välittömästi tuli sieltä:
– Taidat tässä ruveta tuomariksi?
– Puhun itsestäni.
– Sanoit papeista.
– Siten kuin minä käsitän pappisvelvollisuuteni. Minä en saa harjoittaa mitään ylitsekäymisiä itse, joita minun tulee Jumalan ja yhteiskunnan lakien mukaan muilta kieltää.
Rovasti sovittautui vielä mukavammin hemmottelutuoliin, joka synnillisesti näytti häntä hyväilevän. Pää löysi entistä mukavamman tilan selkänojan yläreunaa vasten. Hieroen päänsä takapuolta, sovittaen siihen ja asetellen polveaan toisen päälle, koska se tässä tuntui niin erittäin sitä kaipaavan, hän virkkoi:
– Olet sinä nyt olevinasi… ää.
Siitä tunsi, että hänen mukavuuttaan oli häiritty. Tuo poikaviikari!
Olkoon ensinnä neljäkymmentä vuotta pappina ja tulkoon sitte…
– Minä en tahtonut loukata setää, sanoin vain itsepuolustuksekseni.
– Röyhkeyttä se oli… ää. Muna tahtoo olla kanaa viisaampi aina.
Meillä vanhoilla on ylitsekäymisemme, nuorilla heidän ylpeytensä… ää.
Rovasti ryyppäsi. – Jumala näkee kaikki, hm.
Nuori pastori olisi voinut jo mennä, mutta ikävä yhteensattumus esimiehensä kanssa pidätti. Oli kovin vaikea ratkaista miten olisi meneteltävä.
Armovuodensaarnaaja ei ollut milloinkaan sattunut tällaiseen seuraan, jossa yleinen mielipide tuntui olevan niin jyrkästi toinen kuin hänen. Vain ylioppilasseuroissa oli ollut, minkä oli ollut, eikä juopottelevissa kuin pari kertaa. Mutta nämä olivat vanhoja herroja. Ne johtivat koko pitäjään sivistynyttä mielipidettä. Tunsivat tavat ja toisensa perin pohjin. Hän oli nuori, outo ja vieras. Jos hän alistuu, näyttäytyy hän raukaksi. Jos alkaa julkisen riidan, pitävät häntä pöyhkelijänä. Jos hän poikkeaa hymyillen tästä, antaa hänkin myönnytyksensä kieltolain rikkomiselle. Jos hän puhuu suunsa puhtaaksi, saa hän kaikki vihamiehikseen…
– En minä röyhkeydessä, alotti armovuodensaarnaaja nöyrästi.
Rovasti vääntäytyi mukavassa olinpaikassaan hermostuneesti.
– Minä vain käsitän Jeesuksen käskyn… jatkoi pastori.
– Mutta säästähän nyt, hyvä mies, tämä toistaseksi, puhkesi rovasti Moiliainen ja vaivautui nousemaan syntisenmukavalta istuimeltaan.
Nyt välähti nuoren papin silmässä. Hän suoristihe.
– No niin! Ehkä saan luvan sanoa hyvästi.
Hän oli saanut terästä sieluunsa, kätteli kaikkia ja lähti.
Rovasti Moiliainen painautui uudelleen syvään, pehmeään tuoliinsa, kilautti hieman kuuluvasti lasiaan.
– Maaliskuu taitaa olla… ää-hää…
Kilistettiin.
IV
Seura ilmeisesti tunsi vapautuneensa, kun armovuodensaarnaaja oli oven takana.
– Kyllähän hänellä on oikein, tavallaan, nuorella virkaveljellä, alotti rovasti hieman ryppyä silmäkulmassa ja helpottavaa hymyä lempeässä suusopessa. – Viinan nauttiminen on paha asia kansalle, hän jatkoi, ja moni siitä tekee itselleen helmasynnin. Mutta yhtä helposti sen jyrkkä kieltäminen tekee toisista fariseuksia. Meidän Herramme on asettanut niin viisaasti tässäkin, että on apostolinsa kautta kieltänyt ylönjuomisen, joka tuottaa pahennusta. Vähän, kohtuudella nautittuna on se jumalanlahja, joka erittäin iloittaa sydämen. Näin minulle jumalansanasta näkyy. Pieni hurma, jonka viina antaa, tekee ihmisen helläksi ja tunteelliseksi ja kun on pikkuisen päässä, voi uskovainen tuntea autuaallista Jumalan läsnäoloa ja unohtaa elämän synnillisempiä, raskauttavia huolia… ää.
– Mutta, niinkuin sanottu, hänelläkin, nuorella apulaisella on tavallaan oikein. Ei sovi papille kansan edessä maistaa, kun laki kieltää. Kansa on niinkuin apinoita, ne tekevät, varsinkin pahassa, kaikkea sitä mitä näkevät herrasväen tekevän edellä.
Rovasti pyyhki sikaarinporoa auguriin ja jatkoi:
– Nuoret papit saavat noutaa kansan mieltä, vanhana siihen jo tahtoo väsyä… ää.
Seura ei keskeyttänyt kertaakaan rovastia. Heidän silmistään loisti ilmeinen tyydytyksen ilo, sillä kaikki huomasivat vienon punerruksen rovastin lihavalla poskella ja silmäkulmassa pienen rypistyksen. Ukko oli armovuodensaarnaajan kera tapahtuneen keskustelun kiihotuksen johdosta huomaamattaan hieman hulauttanut.
– … ää.
Tohtori huomasi, että pappi oli toistaseksi lopettanut ja sanoi:
– Minun ajatukseni, jos saan sanoa…
– Sanokaa… mielelläni! nyökäytti rovasti.
– on se, että nykyajan niin suurella paatoksella esittämä vaatimus siitä, että sivistyneen väen tulee luopua kaikesta, jos nyt niin tahtoo sanoa: ylellisyysnautinnoista, antaakseen kansalle hyvän esimerkin, on yksi niitä vaatimuksia jotka valtaansa kurotteleva kansanvalta on itse muovaillut, kuten palvelijoilleen. Mutta mitään oikeuspohjaa sillä ei ole, vaikka…
– Koko kieltolaki on tällaisen… anteeksi että katkaisen, pyysi apteekkari.
– Sanokaa vain.
– Niin, koko kieltolaki on tällaisen, sairaan, fanaattisen uskonvimman ja kiihotuksen tulos!
– Jos ei nyt juuri niinkään… ää, kyllähän kansan ja myöskin eräiden herrasmiestenkin liiallista nautinnon vapautta pitää rajoittaa, kun eivät ne ymmärrä kohtuutta. Mutta kuitenkin… minä