Yritti vielä kerran nauraa pihassa leikkivän lapsen ilolle. Mutta häntä vapisutti oudosti. Mikä se vapisuttaa? Mieleen meni itsestään, että ryyppy sen poistaisi. Taitaa tupa olla vähän kylmä. Pullo kyllä oli taskussa, mutta Joose makasi penkillä, kasvot tosin seinäänpäin, mutta varmaan uinaillen valkoisia unia. Oli mentävä kamariin.
Juuri kun hän astui vanhanaikaisen korkean kynnyksen yli, uudistui taasen äskeinen miehen huuto. Tällä kertaa se koski vanhukseen niin että hän vaivoin sai jalkansa yli kynnyksen, johon oli vähällä kompastua. Samassa pääsi hiljaa:
– Mutta, herrajumala, onko se edes vieläkään lähettänyt hakemaan sille konjakkia?
II
Pikkuinen Iiska nauroi koko sydämellään ja kirkui:
– Nakkaan… nakkaan… nakkaan!
Iiskalla oli kädessään pallo sulavaa lunta.
Äitiään sillä uhkasi ja uhkasi. Äiti hyppi ja juoksi edellä, ilakoi ja lepersi:
– Iiskapa ei osaa… ei ylety äitiin… eipä osaa… eipä ylety!
Kultainen muru ei osaa.
– Otaan… otaan… ha-ha-ha-haa!
Lumipaakku sattui todellakin metrin päässä vehkeilevään äitiin. Tämä syöksi käsiksi pojuun, tempasi ylitsekuohuvassa hellyydenpuuskassa syliinsä, puristi rintaansa vasten ja peitti suudelmilla punottavat rehevät posket ja tunteelliset siniset silmät. Poikanen halaili häthätää, mutta lapikkaat pieksivät jo levottomina äidin uumia. Lapsi pyrki takaisin maahan jatkaakseen uudelleen äsken katkennutta kisaa.
Nainen oli pitkä ja solakka, ikä noin 30 tienossa. Vaalean villaisen huivin sisästä näkyivät hyvin kauniit kasvot. Silmät olivat harmaat ja kylmät. Kun hän katseli poikasensa temmellystä, tempasi tunne kuitenkin mukaansa. Silmäin kylmä, teräksinen välke suli, niistä tuikki hehkuva rakkauden tuli. Ja kun nainen pusersi lasta rintaansa vasten, sai silmien hehku rajuavan, villin purkauksen tapaisen ilmeen. Kun lapsi ei tähän millään erikoistavalla vastannut, potkien pyrki vain takaisin lumipalloa heittämään, pakeni hehku.
Iiska yritti uudelleen kiihdyttää äitiä leikkiin. Mutta tämän silmistä oli kadonnut lämpö, yksin mielenkiintokin. Hän vastasi lapsen telmintään välinpitämättömänä, koneellisesti. Katse oli kääntynyt sisäänpäin. Ajatus askarteli muualla.
Poika kadotti mielenkiinnon äitiinsä. Hän luopui palloleikistä ja kiintyi pieneen, viheriäksi maalattuun kelkkaan. Heittäen äidin kokonaan itsekseen, rupesi Iiska panemaan lumipaakkuja kelkalle. Suojailman vuoksi olikin lumi koossa pysyvää. Lumikuorma kelkalla kasvoi, sen mukana lisääntyi lapsen mielenkiinto ja heräävän työnilon valtaava tunne.
Äiti oli jäänyt seisomaan monen sylen päähän lapsesta. Hänellä oli päällään tulipunainen, pitkähkö villaröijy, lyhyt harmaa hame ja korkeat pieksut. Kaikki hyvin yksinkertaista. Mutta hänen ruumiinsa muodot ja ryhti vaikuttivat mieltäkiinnittävästi. Osasiko hän pukea tavallista sirommin vai oliko ruumis tavallista miellyttävämpi, on vaikea ratkaista. Joka tapauksessa hän, seisoessaan lumisessa pihassa, liikahtamatta, vaikutti siten että teki mieli katsoa.
Harmaitten terässilmien katse oli lapsen etääntyessä kääntynyt sisäänpäin. Koko kasvojen ilme oli saanut synkän sävyn. Hän muisteli jotain ja näytti unohtavan nykyisen hetken. Mitä kauemmin siinä seisoi, sitä syvempi suru ja epätoivo alkoi värittää ilmettä.
Kartanolla oli vallinnut sunnuntairauha. Palvelijatkin joko nukkuivat, tahi olivat kylässä. Joose oli äsken käynyt tallissa ja sieltä kuului nyt hevosten syönninlouksutus. Navetassa oli kaikki hiljaa. Ainoastaan muuan kana, äänestä päättäen, äsken putosi orrelta.
Eikä sairas isäntäkään ollut nyt huutanut puoleen tuntiin.
Iiska oli niin kiintynyt lumityöhönsä, että unohti kokonaan äidin, eikä muutenkaan äännellyt.
Taivas oli vetisen sinervä. Aamulla oli satanut lunta, nyt jälkeen puolisen oli suloinen talvisuvi. Se synnytti pitkien pakkasten jälkeen vienosti heräävän kevättunnelman.
Lapsi pihassa tunsi sen nostattavaa iloa. Se ahersi luonnon viittaamalla tavalla pitääkseen elämän liikkuvaa viriä voimassa. Teki työtä, kasasi lunta kelkkaan, veti sen toisaalle, kaasi ja haki uutta. Iiska eli työssään. Se oli hänelle elämää, – unta, rauhassaistumista ja lepoa ihanampaa. Lapsen silmistä loisti elinvoimainen elämänhalu, salaperäinen, aherrukseen, jotain tekemään valmis.
Kevät lähenteli, hiiviskeli luonnossa. Lapsi kuuli sielussaan sen kiehtovia ääniä.
Nainen oli astunut muutaman askeleen lähemmäksi leikkivää poikaa. Mutta siihen pysähtynyt aivan kuin tilaltaan siirretty muistopatsas.
Taas kuului sairaan miehen huuto. Se kävi kuin leikaten läpi vaikenevan, äänettömän sunnuntairauhaisen, kevään hiipivää lähentelyä tuntevan pihan.
Silloin vaimo liikahti. Hän katsahti yli olkansa rappusille, aivan kuin odottaen että sinne joku ilmestyisi. Mutta siellä ei näkynyt ketään. Huuto uudistui pienten välihetkien perästä. Viimeiseksi eroitti siitä:
– Apuun! Jeesus armahda!
Iiskankin huomio oli herännyt. Hän näytti kuultelevan. Juoksi äidin luo ja kuiski:
– Isä… isä… huutaa.
Äiti otti syliin.
Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut lasta halailemalla puristaa sielustaan kuohuvan katkeruuden.
Poika kuulteli. Kun ei enää mitään kuulunut, pyrki uudelleen alas, otti kelkan ja alkoi juoksennella piirissä äidin ympäri matkien isän hätähuutoa:
– Jeesus armahda… Jeesus armahda!
Äiti oli juuri kieltämässä, kun ovelle ilmestyi mies alusvaatteissaan.
Hän piti kiinni pihtipielistä kahdenpuolen.
– Kun ei… kukaan… tule apuun! huusi hän katkerasti moittivalla äänellä.
– Mitä siellä sitten… tekee? virkkoi vaimo välinpitämättömästi. Mutta silmä jäi samalla seuraamaan miehen punertavia, päästä ulospullistuneita silmiä, jotka kauhusta pyörien alkoivat tuijottaa eteisen ikkunaa kohti. Sairaan valtasi koko ruumista tärisyttävä vavistus. Tukka, joka oli saanut kasvaa pitkäksi, oli pörröllään ja pystyssä. Lihavilla läpikuultavan vaaleilla, pöhöttyneillä kasvoilla virtaili hiki. Hän näytti vapisevan kauhusta. Ojentaen molemmat kätensä porraskäytävän kulmaukseen hän hyökkäsi, iski ja löi molemmin nyrkein. Kohta hän kuitenkin syöksi toiselle puolen käytävää, veti penkin alta varsiluudan ja alkoi hutkia seiniin. Samalla mies karjui, kiroili, siunaili ja tömisti jaloillaan. Veri vuosi suupielistä ja käsistä. Vihdoin pysähtyi raivostunut seisomaan. Silmissä vilahti hetkellinen älynvälähdys. Sairas lankesi polvilleen, ryömi lattiassa ja huusi Jeesuksen apua. Mutta samassa hulluudenkohtaus taas uudistui. Nurkassa näkyi hänen silmiinsä joku. Raivostuen syöksi hän jaloilleen, tempasi luudan ja alkoi hutkia, särkien ikkunat ja uhaten puhkaista lautaseinän.
Iiska oli hiipinyt äitinsä syliin. Yhdessä olivat he paenneet navettaan. Lapsi ei puhunut mitään, hän vain puristautui lujemmin äidin rintaa vasten ja vapisi. Kauhun ilme väreili vaimonkin kasvoilla. Lasta puristi hän rintaansa vasten aivan kuin turvaten siihen ja peitti tämän kasvot suudelmilla.
– Eliisa, virkkaa lapsi hiljaa ja katsoo äitinsä silmiin navetan hämärässä.
Eliisa vavahti. Miksi lapsi nyt juuri häntä ristinimellä puhutteli? Ja äänessä oli jotain isänsä äänestä silloin kun…
– Eliisa, virkahti Iiska uudelleen.
– Iiska, vastasi äiti jotain sanoakseen. Mutta lapsen puhuttelu tuntui arvoitukselliselta.
Joku avaa navetan oven. Vanha Siimon pistää päänsä sisään.
– Onko