– Mitä se tuo on? Mitä ihmettä tuo on? – kysyi hän kyytimieheltä.
– Vuoria vaan, – vastasi nogajilainen välinpitämättömästi.
– Minäkin olen niitä pitkän aikaa katsellut, – sanoi Vanjusha: – onpa se kaunista! Kotona eivät uskoisi.
Hevosten nopeasti kulkiessa tasaista tietä näyttivät vuoret juoksevan pitkin taivaanrantaa, välkkyen ruusunhohteisin huipuin nousevan auringon valossa. Aluksi vuoret vain ihmetyttivät Oleninia, sitten riemastuttivat; mutta sitten yhä enemmän ja enemmän vaipuessaan tuon suoraan arosta eikä toisista mustista vuorista nousevan ja pakenevan lumipeitteisen vuorijonon tarkasteluun, hän alkoi vähitellen käsittää tuota kauneutta ja tuntemalla tuntea noita vuoria. Siitä hetkestä kaikki, mitä hyvänsä hän näki, kaikki mitä hän ajatteli, kaikki mitä hän tunsi, sai häneen nähden uuden ankaran majestetisen vuorten luonteen. Kaikki Moskovan muistot, häpeä ja katumus, kaikki halpamaiset haaveet Kaukasiasta kokonaan katosivat eivätkä palanneet enää. Oli kuin jokin juhlallinen ääni olisi sanonut hänelle: "nyt se on alkanut". Ja tie ja kaukana siintävä Terekin viiru ja kylät ja ihmiset – kaikki tuo ei tuntunut enää miltään leikiltä. Hän katsahtaa taivaalle – ja muistuu vuoret. Katsahtaa itseensä, Vanjushaan – ja taas vuoret. Tuossa ratsastaa kaksi kasakkaa, ja koteloihin pistetyt pyssyt tasaisesti heilahtelevat heidän selässään ja hevosten tummanruskeat ja harmaat jalat hämmentyvät toisiinsa, mutta vuoret… Terekin takaa näkyy savua kylästä, mutta vuoret… Aurinko nousee ja väikkyy kaislikon takaa siintävässä Terekissä, mutta vuoret… Kylästä ajetaan rattailla, naisia kulkee jalkaisin, kauniita naisia, nuoria, mutta vuoret… "Abrekit mellastavat arolla, minä ajan, en pelkää niitä – minulla on pyssy ja voimaa ja nuoruutta", mutta vuoret…
IV
Koko se Tersk'in jakson osa, jota pitkin sijaitsevat grebeniläis- (s.o. harjanteilla olevat) kasakkakylät, on melkein 80 virstan pituudelta pinnanmuodostuksen ja asutuksen puolesta samannäköistä. Terek, joka eroittaa kasakat vuorelaisista, virtaa sekaisena ja vuolaana, mutta jo leveänä ja levollisena, lakkaamatta kulettaen harmahtavaa hiekkaa matalalle, kaislaa kasvavalle oikeanpuoleiselle rannalle, ja syöden jyrkkää, joskaan ei korkeata, vasenta rantaa ja sen satavuotisten tammien, mätänevien platanien ja nuorten vesojen juuria. Oikealla rannalla ovat tosin nyt jo rauhassa mutta vieläkin levottomina elävät paimentolaiskylät; pitkin vasenta rantaa, puolen virstan etäisyydessä vedestä, seitsemän ja kahdeksan virstan päässä toisistaan, ovat kasakkaosastojen kylät eli stanitsat. Ennen aikaan suurin osa noita stanitsoja oli aivan rannalla, mutta Terek vuosi vuodelta siirtyen pohjoiseen päin vuorista huuhtoi ne ja nyt saattaa nähdä vain tiheään kasvettuneita vanhojen kaupunkien jäännöksiä, puutarhoja, päärynäpuita, yrttejä ja pyramidipoppeleja, joiden ympärille sinivattupensaat ja villinä kasvavat viiniköynnökset ovat kietoutuneet. Ei kukaan asu enää siellä, ja hiekassa näkyy vain paikkaan mieltyneiden hirvien, susien, jänisten ja fasanien jälkiä. Stanitsasta toiseen kulkee tie, joka on hakattu metsään tykin kantaman pituiseksi. Tien varrella on vartiopaikkoja, joissa kasakat palvelevat; vartiopaikkojen välillä on vahtitorneja, joissa on vartioita. Vain kapea, noin kolmensadan sylen levyinen kaistale metsäistä hedelmällistä maata on kasakkain aluetta. Pohjoiseen heistä alkaa Nogaiskin tai Mozdokskin aron aaltomainen hiekka-aavikko, joka ulottuu kauas pohjoiseen Truhmenin, Astrakanin ja Kirgiz-Kaisakin aroihin. Terekin takana etelässä on Iso-Tshetshnja, Kotshkalosovin harjanne, Mustat vuoret, vielä jokin harjanne ja vihdoin lumivuoret, jotka vain näkyvät mutta joilla ei kukaan koskaan vielä ole käynyt. Tällä hedelmällisellä, metsäisellä ja kasvillisuudesta rikkaalla kaistaleella asuu ikimuistoisista ajoista sotaisa, kaunis ja rikas vanhauskoinen venäläinen väestö, jota kutsutaan grebeniläiskasakoiksi.
Hyvin, hyvin kauan sitte heidän vanhauskoiset esi-isänsä pakenivat Venäjältä ja asettuivat Terekin taakse tshetshenien pariin Grebenillä, joka on ensimäinen harjanne Ison Tshetshnjan metsäisillä vuorilla. Tshetshenien parissa asuen kasakat sekoittuivat näihin ja omistivat vuorelaisten tavat, elämän muodot ja luonteen; mutta he säilyttivät täälläkin täydessä puhtaudessaan venäjän kielen ja vanhauskoisuuden. Taru, joka vielä tänäkin päivänä elää tuoreena kasakoilla, kertoo, että tsaari Iivana julma teki matkoja Terekille, kutsui Grebeniltä eteensä ukkoja, lahjoitti heille maan tällä puolen jokea, kehoitti elämään sovussa ja lupasi olla pakoittamatta heitä alamaisuuteen ja vaatimatta heiltä uskonsa muuttamista. Vielä tänäkin päivänä kasakkasuvut selittävät heimolaisuuttaan tshetsheniläissukujen kanssa, ja vapauden rakkaus, mieltymys toimettomuuteen, ryöstöön ja sotaan ovat heidän luonteensa pääpiirteitä. Venäjän vaikutus ilmenee vain epäedulliselta puolelta – vaalien häiritsemisessä, kirkonkellojen poisottamisessa ja sotajoukoissa, joita pidetään siellä ja kuljetaan maan läpi. Kasakka vaistomaisesti tuntee vähemmin vihaavansa vuorelais-dzhigittiä,1 joka on tappanut häneltä veljen, kuin sotamiestä, joka majailee hänen luonaan puolustaakseen hänen stanitsaansa mutta joka tupruuttaa hänen majansa täyteen tupakan savua. Hän kunnioittaa vuorelais-vihollistaan, mutta halveksii vennon vierasta sortajaansa ja häiritsijäänsä sotamiestä. Oikeastaan venäläinen talonpoika on kasakalle outo, eriskummallinen ja halveksittu olento, josta hän on saanut nähdä kuvan vain kiertelevissä kaupustelijoissa ja vähävenäläisissä siirtolaisissa, joita kasakat ylenkatseellisesti kutsuvat shapovaleiksi. Keikailla koetetaan matkimalla tsherkessiä puvussa. Paras ase saadaan vuorelaiselta, parhaat hevoset ostetaan tai varastetaan myös heiltä. Oikea kasakka ylpeilee tatarin kielen taidollaan ja remutessaan hän iloisella päällä puhuu oman veljensäkin kanssa tataria. Siitä huolimatta tämä pieni, maailman kolkkaan heitetty kristitty kansa, puolivillien muhamettiläis-heimojen ja sotamiesten parissa, luulee olevansa korkealla kehitysasteella ja tunnustaa ihmiseksi vain kasakan, kaikkea muuta se katsoo halveksivasti. Enimmän aikansa kasakka viettää vartiopaikalla, sotaretkillä, metsällä ja kalalla. Hän ei juuri koskaan ole kotitöissä. Hänen viipymisensä stanitsassa on poikkeus säännöstä ja silloin hän hurjailee. Kaikilla kasakoilla on oma viininsä ja juoppoutta ei voi sanoa niin kaikkien yhteiseksi taipumukseksi kuin tavaksi, jonka laiminlyömistä pidettäisiin luopioisuutena. Naista kasakka pitää välikappaleena varallisuuteensa; vain neitosen sallii hän huvitella, vaimonsa sitävastoin antaa nuoruudesta kauas vanhuuteen saakka tehdä työtä itseään varten ja itämaalaiseen tapaan vaatii naiselta nöyryyttä ja työtä. Tämän katsantokannan vuoksi nainen, voimakkaasti kehittyen sekä ruumiillisesti että henkisesti, vaikkakin ollen ulkonaisessa alamaisuudessa, saa koti-elämässä, kuten yleensä itämailla, verrattomasti suuremman vaikutuksen ja tärkeyden kuin lännessä. Hänen vetäytymisensä yhteiskunnallisesta elämästä ja tottumuksensa miesten raskaisiin töihin antavat hänelle sitä suuremman painon ja vallan koti-oloissa. Kasakka, joka syrjäisten läsnäollessa pitää sopimattomana ystävällisesti taikka muuten suotta puhella vaimonsa kanssa, tuntee tahtomattaankin tämän etevämmyyden, kun jää hänen kanssaan kahden. Koko koti, kaikki omaisuus, koko talous on vaimon hankkimaa ja pysyy pystyssä vain hänen vaivoillaan ja huolenpidollaan. Vaikka miehellä on se varma usko, että työ on kasakalle häpeä ja sopii vain nogajilaiselle rengille sekä vaimoväelle, tuntee hän kuitenkin itsessään hämärästi, että kaikki mistä hän elää ja mitä omakseen