II
"Rakastan! Rakastan niin! Erinomaisia! Kuinka hyvältä tuntuu!" – toisti hän ja hänen teki mieli itkeä. Mutta miksi hänen teki mieli itkeä? Ketkä olivat erinomaisia? Ketä hän niin rakasti? – Hän ei sitä oikein tiennyt. Väliin hän jäi tarkastelemaan jotain taloa ja oli ihmeissään miksi se oli niin kummallisesti rakennettu; väliin hän ihmetteli, miksi kuski ja Vanjusha, jotka olivat hänelle niin vieraita, olivat niin lähellä häntä ja hänen kanssan tärisivät ja heilahtelivat jäätyneistä vetohihnoista kiinnitettyjen sivuhevosten riuhtomisista, ja uudelleen sanoi: "erinomaisia, rakastan", vieläpä myös: "jos riittää, niin on se mainiota!" ja itsekkin ihmetteli miksi näin puhui ja kysyi itseltään: "olenkohan minä juovuksissa?" Tosin hän oli osaltaan juonut pari pulloa viiniä, mutta ei viini yksin ollut saanut aikaan tätä vaikutusta Oleniniin. Hänelle muistuivat mieleen kaikki ne ystävyyden sanat, jotka olivat tuntuneet niin sydämellisiltä ja joita oli kainosti, ikäänkuin erehdyksestä lausuttu hänelle ennen lähtöä. Muistuivat mieleen kädenpuristukset, katseet, äänettömyydet, äänen sävy, joka oli sanoissa "hyvästi Mitja!" – kun hän jo istui reessä. Muistui mieleen oma epäröimätön avomielisyys. Ja kaikki tuo oli omiaan liikuttamaan häntä. Lähdön edellä olivat kaikki, ei vain ystävät ja sukulaiset, vaan myös välinpitämättömät, vieläpä epäsympatiset ja pahansuovatkin ihmiset ikäänkuin liittoutuneet häntä enemmän rakastamaan ja anteeksiantamaan hänelle, kuten synnintunnustuksen tai kuoleman edellä. "Kenties en minä koskaan palaakkaan Kaukasiasta", ajatteli hän. Ja hänestä tuntui, että hän rakasti ystäviään sekä vielä jotakuta muutakin. Ja hänen oli surku itseään. Mutta ei rakkaus ystäviin ollut saanut hänen sieluaan niin heltymään ja nousemaan, ett'ei hän voinut estää noita tahtomattaan kielelle tulevia järjettömiä sanoja, eikä myöskään rakkaus naiseen (hän ei vielä koskaan ollut rakastanut) ollut saattanut häntä tällaiseen tilaan. Rakkaus omaan itseensä, hehkuva, täynnä toiveita oleva nuori rakkaus kaikkeen hyvään, mitä hänen sielussaan oli (ja hänestä näytti nyt siinä olevan pelkkää hyvää), pani hänet itkemään ja sopertamaan yhteyttä vailla olevia sanoja.
Olenin oli nuorukainen, joka ei ollut missään päättänyt kurssia eikä palvellut (hän oli ainoastaan ollut jonkin viraston kirjoissa), joka oli tuhlannut puolen omaisuuttaan eikä kahdenkymmenen neljän vuoden ikään saakka ollut vielä valinnut itselleen mitään virka-uraa eikä koskaan mitään tehnyt. Hän oli niitä, joita moskovalaisessa seurassa kutsutaan nimellä "nuori mies".
Kahdeksantoistavuotiaana Olenin oli niin vapaa kuin yksin venäläiset neljäkymmenluvun rikkaat, jo varhain vanhemmistaan jääneet nuoret miehet ovat olleet. Hän ei tiennyt mistään ruumiillisista eikä siveellisistä siteistä; hän saattoi tehdä mitä hyvänsä eikä tarvinnut mitään, eikä mikään häntä sitonut. Hänellä ei ollut perhettä, ei isänmaata, ei uskoa eikä mistään puutetta. Hän ei uskonut mihinkään eikä tunnustanut mitään. Mutta vaikka hän ei mitään tunnustanut, ei hän ollut synkkä, ikävystynyt ja järkeilevä nuorukainen vaan päinvastoin alinomaa syttyvä. Hän väitti, ett'ei rakkautta ole, mutta nuoren ja kauniin naisen läsnäolo pani joka kerta hänen sydämensä seisahtumaan. Hän oli jo aikoja tiennyt, että kunnianosoitukset ja arvonimet ovat hulluutta, mutta hän tunsi väkisinkin mielihyvää, kun tanssiaisissa ruhtinas Sergej tuli hänen luokseen ja puhui herttaisesti. Kaikesta innostui hän vain sen verran, ett'ei se päässyt kahlehtimaan häntä. Kun hän oli antautunut jotain harrastamaan ja alkoi vain vähänkin tuntea työn ja taistelun, arkipäiväisen elämäntaistelun lähenevän, niin hän heti vaistomaisesti kiiruhti riistäytymään irti siitä tunteesta tai työstä saadakseen takaisin entisen vapautensa. Niin hän oli aloittanut hienon seuraelämän, viran, talouspuuhat, musikin, jolle hän yhteen aikaan aikoi pyhittää elämänsä, vieläpä rakkauden naisiinkin, johon hän ei uskonut. Hän mietiskeli sinne tänne, mihin kohdistaisi kaiken sen nuoruuden voiman, joka on ihmisessä vain kerran: taiteeseenko, tieteeseen, naisen rakastamiseen, – vai käytännölliseen toimintaanko, järjen, sydämen, sivistyksen palvelukseen, – tuon innon, joka ei enää toistu, vain kerraksi ihmiselle annetun vallan tehdä itsestään kaikkea, mitä vain tahtoo ja parhaana pitää, ja koko maailmasta, mitä haluaa. Tosin on ihmisiä, joilta tuo hengen levoton pyrkimys puuttuu, jotka astuessaan elämään heti kohta panevat kaulaansa ne länget, jotka ensinnä sattuvat käsiin, ja työskentelevät niissä uskollisesti elämänsä loppuun. Mutta Olenin tunsi itsessään liian selvästi tuon kaikkivaltiaan nuoruuden jumalan läsnäolon, kyvyn muuttua yhdeksi ainoaksi haluksi, yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, – kyvyn tahtoa jotain ja tehdä jotain, heittäytyä suinpäin pohjattomaan kuiluun tietämättä miksi. Hän oli siitä tietoinen ja samalla ylpeä ja oli onnellinen siitä, itse sitä tietämättään. Tähän saakka hän oli rakastanut vain itseään eikä ollut voinut olla rakastamatta, siksi että odotti itseltään vain hyvää eikä vielä ollut ehtinyt pettyä itseensä nähden. Lähtiessään matkalle Moskovasta hän oli siinä onnellisessa nuorekkaassa mielialassa, jolloin nähdessään entiset vikansa nuorukainen yhtäkkiä sanoo itselleen, että kaikki on ollut erehdystä, että kaikki tähänastinen on ollut satunnaista ja mitätöntä, ett'ei hän ennen ollut tahtonutkaan elää oikein hyvin, mutta että nyt Moskovasta päästyä alkaa uusi elämä, jossa ei enää ole niitä vikoja eikä katumusta vaan jossa varmaan on pelkkää onnea.
Pitkillä matkoilla on aina niin, että kahdella-kolmella ensi kyytivälillä mielikuvitus pysyy siinä paikassa, josta olet lähtenyt, mutta ensimäisen matkalla viettämäsi aamun tullen se yhtäkkiä siirtyy matkan määräpaikkaan ja rakentelee jo sinne tulevaisuuden tuulentupia. Niin kävi Olenininkin.
Kun hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle ja näki lumisia kenttiä niin hän ilostui siitä, että oli yksin keskellä noita kenttiä, kääriytyi turkkiinsa, laskeutui reen pohjalle, mieli tuli levolliseksi, ja hän vaipui uinailuun. Ystävien jäähyväiset liikuttivat häntä ja hänelle alkoi tulla muistoon koko viime talvi, jonka oli viettänyt Moskovassa, ja hämärien ajatusten ja soimausten keskeyttäminä alkoivat kutsumattomat kuvat tuosta kuluneesta ajasta tulla hänen mielikuvitukseensa.
Hänen mieleensä muistui häntä saattamassa ollut ystävänsä ja hänen suhteensa tyttöön, josta he olivat puhuneet. Tuo tyttö oli rikas. "Miten hän saattoi rakastaa tyttöä kun tämä rakasti minua? – mietti hän, ja ilkeitä epäilyksiä tuli hänen mieleensä. – Taitaa olla ihmisissä paljon epärehellisyyttä. Mutta miksi minä en todellakaan ole sitten vielä rakastanut? – tuli hänen eteensä kysymys. – Kaikki sanovat minulle, ett'en minä ole rakastanut. Olenko minä todellakin siveellinen epäsikiö?" Ja hän alkoi muistella huvittelujaan. Hän muisti ensi ajat hienossa maailmassa ja erään ystävänsä sisaren, jonka kanssa hän silloin vietti illat ja pöydällä oleva lamppu valaisi tytön hienot sormet, jotka olivat kiinni työssä, ja alaosan hänen kauniita hienoja kasvojaan; muistui mieleen kaikki nuo keskustelut, jotka olivat venyneet sanomattoman hitaasti, ja yleensä liika juhlallisuus ja kankeus ja alituinen kiusallinen tunne tuon pingoitetun aseman vuoksi. Jokin ääni sanoi koko ajan: ei näin, ei näin! – ja niinpä se todellakaan ei päättynyt hyvin. Sitten hänen mieleensä tuli tanssiaiset ja masurkka kauniin D: n kanssa. "Miten olin rakastunut sinä yönä, miten olin onnellinen! Ja miten minuun koski ja miten minua harmitti, kun seuraavana aamuna herätessäni tunsin olevani vapaa! Miksi ei se rakkaus sitten tule ja köytä minua ihan käsistä ja jaloista? – ajatteli hän. – Ei, ei ole rakkautta! Naapurin rouva, joka minulle, Dubrovinille ja johtajalle kertoi kaikille samalla tavalla, että rakasti tähtiä, ei myöskään ollut oikea." Ja nyt johtuu hänen mieleensä omat taloudelliset toimensa maalla eikä taaskaan näissä muisteloissa ole mitään mihin mielellään pysähtyisi. "Puhuvatkohan nuo kauan minun lähdöstäni?" – pälkähtää hänen päähänsä. Mutta ketä ne nuo ovat, ei hän tiedä, ja