– Viis minä! – vastasi Lukashka näyttäen tiheitä valkeita hampaitaan, nauramatta. – Enkö minä sitten toista löydä?
– Niinpä tuo Gurka kertoi: sanoi olleensa tytön luona, isän ei olleen kotona, vaan Fomushkinin istuneen siinä syömässä piirakasta. Kun Gurka oli istunut ja läksi pois, oli hän ikkunan alla kuullut kun tyttö sanoi: "läksipäs viimein tuo peeveli… Miksi et kultani syö piirakasta? Ja että: älä mene kotiin yöksi". Mutta hänpä ikkunan alta oli sanonut: "hyvä".
– Valehtelet?
– Totta, jumaliste!
Lukashka vaikeni. – Kun on löytänyt toisen, niin sama minusta! Vähänkö niitä on tyttöjä? Hän on muutenkin jo vähän tympäissyt.
– Kas niin pitääkin! – sanoi Nazarka. – Menisit vänrikin Marjankan luo. Onkos sillä ketään tiettyä?
Lukashka synkkeni. – Mitä Marjankasta? Samallainen! – sanoi hän.
– No koeta nyt kuitenkin…
– Miten sinä arvelet? Onko niistä puute stanitsassa.
Ja Lukashka alkoi taas viheltää ja kulki pitkin asemaa repien puiden oksista lehtiä. Kulkiessaan pensaikossa hän yhtäkkiä pysähtyi, kun huomasi sileän puun, otti tikarin alta puukon ja taittoi. – "Siitäpä syntyy oiva latasin!" – sanoi hän vingahuttaen ilmassa vitsaa.
Kasakat istuivat illallisella aseman maalatun etehisen multalattialla matalan pienen tatarilaisen pöydän ääressä, kun puheeksi tuli kenen vuoro oli mennä vakoilemaan.
– Kenen on nyt mentävä? – huusi yksi kasakoista kääntyen aliupseerin puoleen majan avatusta ovesta.
– Kenen mentävä? – vastasi aliupseeri. – Burlak-setä on ollut, Fomushkin on ollut, – sanoi hän hiukan epävarmasti. – Menkää te, eikö niin… sinä ja Nazar, – hän kääntyi Lukan puoleen, – Jergushov menköön myös, lienee nukkunut jo tarpeekseen.
– Ethän sinä itsekään koskaan pääse hereille, mitä sitten hänestä! – sanoi Nazarka puoliääneen.
Kasakat naurahtivat.
Jergushov oli juuri se kasakka, joka oli humalassa maannut tuvan vieressä. Hän oli juuri silmiään hieroen puskenut eteiseen.
Lukashka oli tällä välin noussut ja laittanut pyssyään kuntoon.
– Ja menkää pian! Syökää illallinen ja lähtekää, – sanoi aliupseeri. Ja odottamatta myöntymyksen ilmaisua aliupseeri sulki oven, nähtävästi sangen pienin toivein kasakkain tottelemisesta, – jos ei olisi käsketty, en minä lähettäisi, mutta jollen sitä tee, niin saatte nähdä, että päällikkö meitä löylyttää. Kun vielä kerrotaan, että kahdeksan abrekkia on tullut yli.
– Mitäs siinä muuta, mennä täytyy, – sanoi Jergushov: – järjestys! Ei käy päinsä, aika on semmoinen. Minä sanon että mennä täytyy.
Lukashka sillä välin piti suunsa edessä suurta palaa fasanipaistia, katseli milloin aliupseeria milloin Nazarkaa, näytti aivan välinpitämättömältä siitä mitä tapahtui ja nauroi kummallekin. Kasakat eivät olleet vielä ehtineet lähteä väijyntään, kun Jeroshka-setä, joka yöhön saakka oli turhaan istunut platanin alla, astui pimeään kuistiin.
– No, pojat, – kaikui matalassa kuistissa hänen bassonsa, joka sumensi kaikki muut äänet, – minäkin lähden teidän kanssanne. Te vahditte tshetshenejä ja minä vahdin sikoja.
VIII
Oli jo aivan pimeä, kun Jeroshka-setä ja kolme kasakkaa huopavaipoissa ja pyssyt olalla kulki vartioasemalta pitkin Terekiä väijyntäpaikalle. Nazarka ei ollut ollenkaan halunnut lähteä, mutta Luka oli huutanut häntä ja pian olivat he matkalla. Kuljettuaan vaiti muutamia askeleita kasakat kääntyivät ojan viereltä ja tuskin eroitettavaa polkua pitkin kaislikon läpi lähestyivät Terekiä. Rannalla oli paksu musta pölkky, jonka vesi oli heittänyt ja kaislat pölkyn ympärillä olivat vasta äsken survoontuneet.
– Tässäkö vahditaan? – kysyi Nazarka.
– Välipä sillä, – sanoi Lukashka: – istu tässä, minä tulen pian, neuvon vain sedälle paikan.
– Ihan tämä on paras paikka: meitä ei näe kukaan, mutta me näemme, – sanoi Jergushov, – istutaan tässä; parhain paikka kerrassaan.
Nazarka ja Jergushov levittivät vaippansa ja asettuivat pölkyn taa, mutta Lukashka ja Jeroshka-setä menivät edemmäs.
– Se ei ole enää kaukana tästä, setä, – sanoi Lukashka, astuen kuulumattomasti ukon edellä: – minä näytän mistä ne ovat kulkeneet. Minä sen, veliseni, yksin tiedän.
– Näytä. Uljas sinä olet poika, oikea riuhtaisija, – samoin kuiskaamalla sanoi ukko.
Astuttuaan muutamia askeleita Lukashka pysähtyi, kumartui lätäkön yli ja päästi vihellyksen. – Tässä ne ovat käyneet juomassa, näetkö? – sanoi hän tuskin kuuluvasti, näyttäen verestä jälkeä.
– Kristus sinut palkitkoon, – vastasi ukko: – Tähän se veitikka tulee mutaan rypemään, – lisäsi hän. – Minä istun, mene sinä.
Lukashka heitti vaippansa ylemmäs ja meni yksin takaisin rantaa pitkin, nopeasti silmäillen milloin vasemmalla olevaa kaislaseinämää, milloin Terekiä, joka lirisi äyrään alla hänen sivullaan. "Olisi niitä vahdittava, taikka sattuvat vielä jostain pujahtamaan", ajatteli hän tshetshenejä. Yhtäkkiä kova kahina ja läiskäys veteen saivat hänen vavahtamaan ja tarttumaan luodikkoon: rannalta hyppäsi metsäsika puhkuen jokeen ja sen musta haamu erottautui hetkeksi veden kiiltävästä pinnasta mutta piiloutui sitten kaislikkoon. Luka tempasi nopeasti pyssynsä, asettihe ampumaan, mutta ei ehtinyt laukaista, – metsäsika oli jo paennut tiheikköön. Hän sylkäisi harmista ja meni kauemmas. Tullessaan lähelle väijyntäpaikkaa hän uudelleen pysähtyi ja päästi heikon vihellyksen. Vihellykseen vastattiin ja hän meni toveriensa luo.
Nazarka oli kääriytynyt vaatteisiinsa ja nukkui. Jergushov oli käpristänyt jalat alleen ja istui siten ja väistyi hiukan antaakseen tilaa Lukashkalle.
– Miten tässä on hauska istua, sattuipa kerrassaan hyvä paikka! – sanoi hän. – Neuvoit tien?
– Näytin, – vastasi Lukashka vaippaansa levittäen. – Ja mikä metsäsian junttura äsken ihan rannasta pääsi livahtamaan! Varmaan se sama! Kaiketi kuulit, mitä ilvettä se piti?
– Kuulin miten pelihteli ja arvasin heti mikä otus se oli. Sitä minä arvelinkin, että nyt se Lukashka säikäytti otuksen, – sanoi Jergushov kääriytyen vaippaansa. – Minä nukun nyt, – lisäsi hän: – herätä kun kukko on laulanut, sillä järjestys on oleva kaikessa. Minä rupean nukkumaan, levähdetään; ja sitten sinä nukut, minä vahdin, – sillä lailla.
– Minä en, kiitos vaan, välitä koko nukkumisesta, – vastasi Lukashka.
Yö oli pimeä, lämmin ja tyyni. Vain toisella puolen taivasta tuikkivat tähdet; toinen, suurempi puoli taivasta oli vuorista saakka suuren synkän pilven peitossa. Musta pilvi sulautuen yhteen vuorten kanssa liikkui yön tyvenessä hitaasti kauemmas ja kauemmas, jyrkästi eroittautuen kaartuvine reunoineen syvästä tähtitaivaasta. Vain kasakan edessä siinti Terek ja taivaanranta, takaa ja sivuilta hänet ympäröi kaislaseinä. Kaislat väliin aivan kuin itsestään alkoivat huojua ja kahista toisiaan vasten. Nuokkuvat kaislojen tähkät näyttivät alhaalta katsoen tupsuisilta puunoksilta selkeällä taivaanrannalla. Edessä, aivan jalkojen vieressä, oli ranta, jonka alla pulpahteli virta. Edempänä väreili yksitoikkoisesti ruskean veden lasimainen liikkuva vuo matalikkojen ja rannan kohdalla. Kauempana vesi ja ranta ja pilvi sulautuivat läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Veden pinnalla väikkyi mustia