Mutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut ymmärtäväni, kuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina ennen olin kuullut heitä helvettiin himoitsevan.
Hän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan käsitetty.
–Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään … eihän sitä ymmärrä muut kuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä sen ymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on ihmiseen niin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää. Mutta se taivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas olekaan, vaan se on se syvin helvetti.
Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.
–Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä sanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla. Minusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli tullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen toisaalle.
Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat. Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:
—Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin,
mut lautaks keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin—
ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella muita.
Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki, hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen silmissään ja hän huudahti:
–Siinähän on Kanteletar!
Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.
–Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi lukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista, jolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:
—Eipä kasva kaikki lapset, ei ylene yksikänä, niinkuin mie katala kasvoin, yksipuolinen ylenin, kasvoin lasna armotonna, yksipuolisna ylenin; kasvoin kuin karankokuusi, nousin kuin noropetäjä, niinkuin putki puun nojassa, saraheinä sammalsuolla, kaste kaihassa tilassa, vesi vahteran vajossa. En kasvanut kananmunilla, ylennyt sianlihoilla; kasvoin kainalopaloilla, täyvyin kaalin tähtehillä veräjillä vierahilla, uksilla ulisevilla.
Kunp' on eukkoni eläisi, oisi vanhin valvehella, ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla, karvavieru-kauhtanalla, paha raiska paita päällä; maata verkani vetäisi, siltoa sinihamonen.
—Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että »kasvoin kuin karankokuusi, nousin kuin noropetäjä», ja kun sitten sanoo, että jos äiti eläisi, niin »ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla, karvavieru-kauhtanalla!»
En voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut ihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja Kantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan riipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies seisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei liikutuksen itkuun värähtelevällä äänellä.
–Voi, voi! … se on tämä runo niin … minä sitä parempaa en tiedä missään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain olisin osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs tämä, joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän, mutta se on näin—ja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui minusta sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.
Ja kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten vielä kolmannen ja sanoi, että hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi ne yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin siinä, joka hänellä oli.
Minä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa, niin kysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne oppinut.
Melkein riemuiten huudahti hän:
–Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä kysyisitte, niin minä—! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän hän luki, sitä enemmän hän innostui.
Tuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt Kantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla runonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen innostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut, kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.
–Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.
–No—niin,—sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.—Antakaa anteeksi, että minä tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä minua … en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan enkä laulettavan … kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset monta kertaa nauraneet.
Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan näyttäneensä naurettavalta.
Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.
–Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?
–Onko hän teidän velipuolenne?
–Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:
Toinen on keinussa soudettu, toinen on lehdosta noudettu; toisen äit' oli vihille viety, toisen kantaja piikana pietty.
Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan tulennokseen.—Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen eteensä.
–Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.
–Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se on.—Tehdäänkö teistäkin pappi?—ja hän tarkasteli minua melkein epäillen.
Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.
–Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,—mutta eikö se olisi hyvä virka se papin virka?—Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat, sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.
–Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?
En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä papin virka todellakin paras virka.
Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
–Kuulkaas, hyvä herra … sanokaas te, joka tiedätte, eikö