–Ettäkö sinun … elä! … elä!
–Olipahan kenenkä tahansa, mutta meidän puolessa se tehty on.
–Mistä paikoin sitä olette? kysyin minä, ja siihen kysymykseen yhtyivät nilsiäläisetkin.
–Niin minäkö? Mistäkö olen?
—Tämänlainen mies mä oon ja tämänlainen kolla,
Mutta sen minä sanon suorastaan, että Pyhäjärveltä ollaan.
Nilsiäläinen renkimies joutui tästä vastauksesta ihan tyrmetyksiin:
–Ky-kyllä jo pitää uskoa, että olet oikea laulaja, etkä kaiketi muiden lauluja laula!—tunnusti hän tuossa sydämensä pohjasta eikä herennyt miestä ihmetellen tarkastelemasta.
Toveri taas käsitti asian toisella tavalla. Hänkin kävi kummiinsa, mutta ei hän kuitenkaan omiin ihmeisiinsä vaipunut. Hän oli niitä miehiä, jotka, jos jotain erikoisempaa näkevät tai kuulevat, ihastuvat siitä siksi, että saavat sen muille ilmoittaa. Ja silloin on niillä aina kova kiire, ettei vain muut ennen ennättäisi. Sanaakaan sanomatta pyörähti räätäli väkijoukkoon päin, joka tungeskeli viisukauppiaan ympärillä.
Rukkasiaan heilutellen huusi hän joukkoon:
–Tulkaapas tänne, miehet! Täällä on semmoinen mies, jota ei ole vielä ennen nähty eikä nähdä vastakaan … se tekaisee laulun tuossa paikassa vaikka mistä!
Markkinamiehet ovat kuin herneet seulan pohjalla. Jos sitä vähänkin kopahuttaa, tärähtävät ne ja pyörivät heti kohta paikasta toiseen ja yhtä herkästi taas takaisin.
Tuskin he olivat kuulleet, että jotain uutta oli nähtävänä, kun jo tuossa paikassa olivat kiertäyneet kehään laulajapojan ympärille.
–Se on semmoinen mestari tuo tuossa viisuja tekemään, kertoi nyt vuorostaan renki, että kun rupeaa, niin tekaisee värssyn vaikka mistä tahansa, ja sen tekemiä lauluja se tuo Leppänenkin laulaa. Mutta ei se ilman laula, sille pitää antaa viinaa, ja jos mitä kysyt, niin siltä et oikeata vastausta saakaan, vaan runoon vain kaikki tyynni. Tarjotkaapa miehet viinaa, jos kellä on!
Miesjoukossa oli muuan rehevä pohjalainen, torniolainen hevossaksa. Ylpeästi tunkeutui hän esille, veti turkkinsa povesta komeasti päällystetyn konjakkipullon ja ojensi sen pyhäjärveläiselle.
–Kas, täsä saat, eikä tämä pelkkää prantusta olekaan! Kattos, poika, täsä on kolmen markan konjakkia! Otapas tästä koriasta pullosta ja anna sitten songisi soida, jos et ehkä ollekaan stöveli koko mies.
Mutta miespä ei huolinutkaan ottaa vastaan tarjousta. Hän kumartui eteenpäin, tirkisti pohjalaista aivan silmästä silmään, ja samassa kun hän siinä tekaisi laulun:
—Tääll' yks' on ylpiäs ittestään ja toinen hevosistaan—
Mutt' Tornion-herra on kummastai ja paksusta putelistaan,
kaivoi hän niinikään, mutta housunsa taskusta, esille hänkin pullon, keikisti siitä ryypyn ja lauloi taas:
—Pohjalainen se prameileepi konjakkipullollansa.
Savon poika se tyytyypi vain halpaan viinahansa.
Markkinaväki räjähti nauruun kuin yhdestä suusta. Nolona työnsi pohjalainen halveksitun pullonsa takaisin poveensa ja vetäytyi hammasta purren väkijoukon taa. Naurua kesti vain yhä, ja pistosanoja sateli joka haaralta hänen jälkeensä:
–Kas, niin sitä pitää!—Se oli parahiksi pohjalaiselle!—Tuleppas vielä Savon miehen edessä kopeilemaan!
Ylpeän pohjalaisen sisuksia kutkutti tämä pilkka katkerasti. Hilliten kovettunutta nyrkkiään, joka olisi tahtonut kuhmuja tehdä, sama se, mihin sitten, mutta josta tällä kertaa ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä lähtenyt, mutisi hän vain hampaittensa välistä:
–Kyllä minä, sen perkelehen laajasuu, sinut vielä juotan, ja meni suoraa päätä viisumestarin luo, jonka veti hiukan sivuun, ja kuiskasi korvaan jotakin.
Sitten työnsi hän hänet käsipuolesta joukkoon, mutta itse hän vetäytyi vähitellen loitommalle ja haihduttautui sitten muuhun markkinaväkeen…
–Vai niin? Sinäkö sitä olet se mies, joka kuulut muka olevan tietävinäsi, että minä vain sinun tekemiäsi lauluja laulan? Häh! huusi viisumestari Pyhäjärven miehelle, ja hänen harvapartainen ylähuulensa oli silloin kovin pahasti irvellään.—Häh, sinäkö vai kuka?
Pyhäjärveläinen oli tällä välin alkanut sytytellä sikariaan nilsiäläisen renkimiehen tuhottoman lyhyestä savinysästä, eikä ollut huomaavinaankaan pörhistelevää virkaveljeään. Tätä tehdessään hänen silmänsä alaluomet kuitenkin omituisesti värähtelivät, niinkuin joka kerta muulloinkin, kun hän oli jotakin mielestänsä sukkelaa keksimäisillään. Mutta tuskin oli hän saanut ensimmäiset savut suuhunsa, kun hän kääntyi väkijoukkoon ja laulaa tokaisi kauhean totisen ja tyynen näköisenä taas tämmöisen säkeen:
—Omiahan kaikki lie, joita ominansa myöpi, ja ominaanhan rosvokin tok' toisen leivät syöpi—
eikös se ole niin, hyvät ihmiset ja kansalaiset?
–No niin!—No niin!—No se!—No se! kuului taas kuin yhdestä suusta, ja suosio kallistui kerrassaan laulajan puolelle.
Sen huomasi viisumestariikin ja hän olisi mielellään vetäytynyt virstojen päähän, mutta joka haaralta tunkeutuva väkijoukko ei päästänyt häntä lävitsensä. Silloin koetti Leppänen tekeytyä kaikesta tuosta ihan tietämättömäksi ja luuli pääsevänsä pulasta sillä, että rupesi laulujaan kaupittelemaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta markkinaväki ei häntä niin helpolla heittänyt.
–Tuki jo suusi! huusi muuan. Kuka nyt enää sinun lauluistasi! On täällä jo vereksempiäkin!
–Laulaa häntä nyt jotain omasta päästäänkin eikä aina paperista, pilkkasi toinen.
–No, Leppänen, elähän toki jää nuoremmallesi sanan velkaan, kiihotti kolmas.
–Eläkä häpäise kylääsi, vaativat nilsiäläiset.
Mutta kukko ei käskien laula, eikä laulanut Leppänenkään. Kukolla on kuitenkin se etu, että sillä aina on oma tekemänsä omituinen laulu, jota sen sopii missä tilaisuudessa tahansa laulaa, mutta sitä etuapa ei ollut Leppäsellä. Sen hän kyllä tiesi, että laulun pätkä, sukkela ja sattuva, hänet päästäisi pulasta, mutta kun sitä ei ennen tehtyä ollut, ei se nytkään ottanut syntyäkseen. Ja kuitenkin oli tämä hetki hänen ammatilleen ankaran tärkeä. Jos hän nyt antaa tuommoisen syrjäläisen panna itsensä pussiin, niin ihmiset alkavat hänen laulujansa halveksia, ja hän kadottaa ainakin näillä markkinoilla kaiken luottamuksensa.
Mutta mikäs neuvoksi! Väkijoukko tuossa ympärillä pilkaten irvistelee, ja edessä seisoo riitaveli, sikariaan poltellen, eikä ole niinä miehinäänkään.
Jolla ei ole nuijaa, se lyöpi lapiolla, ja niin teki Leppänenkin. Kun näki, ettei muu auttanut, rupesi hän haukkumaan.
–Mitä helvettiä sinä siinä toljotat ja katsot kuin lehmä uuteen konttiin! huusi hän rauhassa tupakoivalle pyhäjärveläiselle.—Tiedä sinä, että min' en oo kenenkään katsottava ja toljotettava! Vai luuletko, etten minä osaisi sinua herjata, jos vain itseltäni ilkeisin? Mutta sitä ei pidä kenenkään saada Leppäsestä sanoa, että se markkinoilla ihmisiä haukkuu ja koirana kuleksii.—Luuletko sinä olevasi hyvinkin miestä, jos muutamia hulluja markkinoilla nauramaan saat?… Ja etkö sinä, sen retkale, oo humalassakin siinä … eipähän ilman!… kyllähän sen tietää, että oikean ihmisen haukkuminenhan se aina on viinaisen virkinettä … ja ettekö kuulleet, hyvät ihmiset, että se herjasi minua rosvoksi … tässä on monta vierastamiestä