Hän oli sytyttänyt sikarinsa, pistänyt kädet taskuunsa ja oikaisi jalkojaan mukavaan asentoon pöydän alle. Silloin sattuivat hänen silmänsä karhun kuvaan tuuliviirissä.
–Mitäs tuo on? Ja tuo toinen oven päällä?
–Se on hänen »vaakunansa», selitti isäntärenki. Hän kuvailee olevansa aatelinen.
–Oliko hänellä siihenkin paroonin lupa?
–Vanha parooni oli leikkisä mies…
–Siitä ainakin sallinette minun tehdä lopun samassa. Vai tahdotteko itse?—ja sotapukuinen herra ojensi pyssynsä voudille.
–Olkaa vain hyvä! sanoi tämä.
Sotapukuinen herra tähtäsi ja laukaisi alas karhun kuvan viirin nenästä. Toinen laukaus lohkaisi saman kuvan oven päältä.
–Kaksi karhua ja kahdeksan jänistä! Pankaa, isäntärenki, nämäkin jahtilaukkuun!
Herroista oli se niin hauskaa ja sukkelaa, että he sille nauraa hohottivat.
Ja kun heidän huomionsa kerran oli kiintynyt ukon tupaan, niin ryhtyivät he sitä lähemmin tarkastamaan. He vetivät esiin tuohesta tehdyt kontit, virsut ja kaikki muut ukon tekemät omituiset kapineet … mokomia hullunkurisuuksia he eivät olleet ennen nähneet. Koko tuparakennus oli heistä sekä ulkoa että varsinkin sisästä mustine seinineen ja nokisine kattoineen kauhean ruma ja typerä.
–Mitäs herrat sitä moittii, kun se kerran minulle kelpaa, uskalsi ukko muistuttaa.
Herrat eivät olleet häntä kuulevinaankaan.
–On se nyt häpeä, että tämmöinen musta kummitus on tässä kartanon kauneimmalla niemellä itse hovia vastapäätä … ajatelkaa, minkä mainion vaikutuksen tekisi tässä uudenaikainen metsästyshuvila ampumaparvekkeineen ja tähystystorneineen…
–Mutta sehän on jo päätetty, kuulittehan, että tämä on jo tuomittu revittäväksi!—sanoi vouti hiukan närkästyneenä siitä, että hänen ehkä luultiin tätä tämmöistä suosivan.—Isäntärenki, jo huomenna on tämä harakanpesä purettava!
Siitä tuli kuitenkin kartanon voudille enemmän puuhaa ja ikävyyksiä kuin hän oli aavistanutkaan. Renkien täytyi tulla ilmoittamaan, ettei Niemen äijä lähtenytkään tuvastaan ilman laillista häätöä.
–Hankkikaamme laillinen häätö heti paikalla!
–Käräjät alkavat vasta syksyllä.
–Pyydämme välikäräjiä!
Vouti sai aikaan välikäräjät, mutta kun ukko näytti toteen, että hänellä oli vanhan paroonin lupa asua tuvassaan kuolinpäiväänsä, kumottiin kanne kihlakunnanoikeudessa. Vouti valitti hoviin, mutta hovi vahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen. Vasta senaatti tuomitsi tuvan revittäväksi, koska sen asujalla ei muka ollut näytettävänä kirjallista kontrahtia.
Vouti lähetti renkinsä vielä kerran häätämään Niemen äijää, mutta nämä tulivat vielä kerran takaisin sen sanan kanssa, että ukko ei ole tietävinäänkään. Vanhan paroonin sanaa ei voi muka peruuttaa kukaan muu kuin parooni itse, mutta kun parooni on kuollut… Pitääkö heidän käyttää väkivaltaa?
–Ottakaa pois ovet ja ikkunat!
Mutta seuraavana päivänä tultiin ilmoittamaan, että ukko on kiivennyt uunille ja nukkuu siellä turkki korvissa eikä ole niinä miehinäänkään.
–Repikää katto, ja jos se ei auta, purkakaa seinät!
Rengit tekivät työtä käskettyä, mutta kun he aamulla tulivat tekonsa vaikutusta tarkastamaan, kömpi ukko ulos uunistaan ja kehui olleen vähän liiaksikin lämpimän.
–Onko meidän revittävä uunikin?
Vouti käski kiukuissaan repiä uuninkin.
Ja uuni revittiin ja ukon täytyi viimeinkin taipua. Hän kokosi tavaransa ja lähti.
Mutta kauaksi ei hän mennyt.
–Tupani saitte hävitetyksi, mutta nientäni ette saane, sanoi hän.
Ja ihmeekseen näkivät kartanon rengit äijän alkavan kantaa kapineitaan suuren kuusen alle, joka oli tuvan takana. Hän teki siihen tulen ja hakkasi havuja vuoteekseen.
–Siihenkö aiot jäädä?
–Olen minä ollut tässä yötä ennenkin … tämä on sen vanhan karhun pesä, jonka kaadoin kartanon karjaa hävittämästä. Siirryin tästä silloin tupaani ja nyt olen siirtynyt tuvastani tähän. Vuoroin vieraissa käydään. Viekää terveisiä kartanon herroille, että karhu on taas pesässään eikä lähde ampumatta.
Isäntärenki kertoi voudille, että nyt oli ukko viimeinkin häädetty tuvastaan, mutta ukon terveisiä hän ei vienyt perille.
Vouti huokasi helpotuksesta, että tämä ikävä juttu vihdoinkin oli päättynyt, sillä vanhan Niemen äijän häätäminen oli jo alkanut herättää kiusallista huomiota ei ainoastaan omalla paikkakunnalla, vaan myöskin ulkopitäjissä. Yleinen mielipide oli, muutamien suurimpien kartanojen vouteja lukuunottamatta, joilla oli itselläänkin rettelöitä alustalaistensa kanssa, Niemen äijän puolella.
Uuden metsästyshuvilan rakentamisesta revityn tuvan paikalle ei kuulunut mitään. Kartano tarvitsi nähtävästi rahansa tähdellisempiinkin tarkoituksiin, ja niin unohtui vähitellen koko asia ja Niemen äijä kanssa.
Mutta jo seuraavana aamuna häätämisensä jälkeen rupesi äijä rähjä uudelleen tupaansa rakentamaan. Kivijalka kun oli jäänyt kiireessä särkemättä, ei siinä suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki vanhat hirret sovitteli hän entisiin salvaimiinsa ja pani uusia sekaan, missä vanhat olivat lahonneet. Suurin osa kattotuohistakin vielä kelpasi. Tupa tuli ihan entisensä näköinen, eikä eroa muuta, kuin että ikkunat olivat vähän suuremmat ja uuni ulos lämpiävä.
Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä vaikka kartanon rengeille olikin annettu käsky vanhan pirtin purkamiseen, ei heille oltu annettu kieltoa uuden rakentamisesta. Voutikin siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan.
Saatuaan tupansa kattopäälle kantoi ukko sinne kapineensa kuusen alta, pystyttipä vielä sen harjalle viiritankonsakin siihen kiinnitettyine karhun kuvineen.
1899.
KORPELAN UKOT
Korpela oli Peltolan suuren kartanon syrjätila ja oli aikoinaan perustettu sinne karjataloksi, jonne hovin lehmät joka vuosi lähetettiin kesälaitumelle. Laitumen parantamiseksi viljeltiin Korpelassa kaskeakin. Ensi alussa täytyi sitä ylläpitää hovista käsin ja sieltä tuoda kaikki tarpeet. Mutta vähitellen kasvoi siitä erityinen talo, joka tuli omillaan toimeen, ja kun se joutui vakaantuneeseen viljelykseen, alkoi se kyetä päätilalle veroa maksamaan. Lopulta kiinnitti se Peltolan paroonien huomiota siihen määrin puoleensa, että he päättivät asettaa sinne vakinaisen maanviljelyskoulussa käyneen pehtorin eikä tyytyä tavalliseen isäntärenkiin.
Korpela oli kuitenkin vielä siksi kaukana muusta maailmasta ja niin yksinään siellä synkkien metsien ja autioiden soiden takana, etteivät voudit kauankaan tahtoneet siellä viihtyä. Niitä täytyi sentähden tuon tuostakin muutella, joka ei tietysti ollut isäntäin uusille viljelyspuuhille eduksi. Korpela siitä vähemmin kärsi, sillä viljelysolot olivat siellä sillä kannalla, että ne niin sanoakseni kehittyivät itsestään niin paljon kuin kehittyä taisivat—soilta ja kallioilta.
Vuosikausia oli Korpela nyt taaskin ollut ilman varsinaista pehtoria, kun parooni vihdoinkin päätti lähettää sinne uuden hoitajan. Se kyllä vaati vähän korkeanlaisen palkan, mutta lupasi siitä hyvästä pitää sitä parempaa komentoa. Hän oli ennenkin ollut suurten herrain syrjätiloilla voutina ja sanoi hyvin tietävänsä, miten niitä oli viljeltävä.
Korpelasta, jonne jo sinnekin oli saapunut tieto uuden pehtorin tulosta, lähetettiin vaunut vastaan ja kuskit ja tien neuvojat. Päivän