–Se oli kaunis virsi…
Hän panee hitaasti hatun päähänsä. Kyynel kiiltää hänen silmässään. Hän kääntyy sitä salatakseen syrjin yleisöön, on katsovinaan kukkia patsaan juuressa.
–Se oli ihmeen kaunis virsi…
Helähtää taas uusi sävel. Maammelaulu, päät paljastuvat uudelleen.
Järjestyksenvalvojan käsi lentää lakkiin kunniaa tehden. Mutta yht'äkkiä hän säpsähtää, laskee alas kätensä, nostaa sen puoleksi, laskee taas eikä näy tietävän, mitä tekisi.
Sehän on kielletty … on tullut käsky olla kansallislaululle kunniaa tekemättä…
Santarmit seisovat tuolla lakit päässä ja kädet suorina sivuilla…
Hän epäröi, taistelee, käsi nousee ja laskeutuu, koettaa pysähtyä lakin liepeeseen…
Hän saa ehkä eronsa … häneltä otetaan virkansa … vaimo ja lapset jäävät leivättömiksi… Kaikki muutkin järjestyksenvalvojat erotetaan … myöskin eversti, ja lähetetään pois… Kuka tulee sijaan? Kuka tulee järjestystä valvomaan? Santarmit nuo? Santarmit pannaan sijaan…
Käsi on vaipunut kupeelle, noussut ja laskenut.
Mutta yhä hartaammin, vakuuttavammin ja voimakkaammin vyöryvät Maammelaulun sävelet säe säkeeltä tuhansista rinnoista.
–Se on maani laulu! Se on kansani laulu! Kenelle minä kunniaa, jos en sille!… Vaikka kaikki menköön … vaikka mikä tulkoon: minä teen kunniaa!
Käsi kimpoo lakin reunaan, pysähtyy, vakaantuu. Hän kääntyy kuin komennussanan mukaan päin yleisöön, johon on seisonut syrjin. Ja ennenkuin isänmaan virsi on lopussa, seisoo hän siinä tanassa kuin valettuna paikoilleen, vankkana kuin pronssinen patsas, päin kansaan ja takanaan perustuslakien kilpi. Tyyni rauha ja luja luottamus loistaa hänen kasvoillaan, ja onnen ilme tuikahtaa hänen silmistään. Huulet liikahtavat laulun viimeisten sävelten mukaan.
Väkijoukosta jostakin vilahtaa naisen käsi ylös, pienoinen kukkaskimppu tekee ihmisten päitten yli kaaren ilmassa ja putoo järjestyksenvalvojan jalkain juureen.
Hän kumartuu, poimii kukkaset ja laskee ne, eläköönhuutojen isänmaalle kaikuessa, lakia suojelevan leijonan jalkain juureen.
1899.
IKUISET KUKAT
Ihana on vilpitön tunteiden ilmaus, kaunis on kansan kiitollisuuden uhri.
Keskellä kylmintä talvea, nietoksien alta ja tuiskujen läpi loihtii se kukkaset esiin.
Se laskee ne surunsa seppeleenä muistojen haudalle, pyhittää ne murheensa merkiksi hyvien töiden tekijälle.
Eikä se kuitenkaan suruansa ajattele, eikä kukat ole ainoastaan kaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne lemuavat luottamusta parempiin päiviin.
Sentähden ne kylmänkään kiven päälle heitettyinä eivät palellu, eivät kuihdu eivätkä lumeen peity. Sentähden käyvät ne yöllä uutta umppua tekemään ja taas aamulla aukenemaan.
Uusi päivä tapaa uudet kukkaset patsaan juurella, ja kuitenkin ne ovat aina samat. Ne ovat kuin se pyhä tuli temppelin alttarilla ennen muinoin, joka ei saanut koskaan sammua, ettei suuri onnettomuus isänmaata kohtaisi. Se palaa siinä milloin punaisena, milloin sinisenä, milloin keltaisena liekkinä, ja koko kansan tyttäret sitä hoitavat ja papittarina sen vaiheella vartiota pitävät. Jos se sammuisi, silloin uhkaisi onnettomuus maata, sillä se olisi merkki siitä, että toivo on sydämistä kadonnut.
Sentähden älköön sallittako tämän kukkien liekin koskaan sammua. Loistakoot ne siinä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen tuoksukoot, kunnes kaikki on taas, niinkuin oli ennen. Muistuttakoot ne siitä, mitä meillä oli ja mitä meiltä otettiin.
Ja sentähden kantakaamme sinne kevään ensi vuokko ja syksyn viimeinen kanerva ja tuokaamme sinne kesäisten lehtojemme tuoreimmat tuomet ja niittyjemme hempeys ja luhtaisten rantojemme lempi. Ja talvet pitkät hoitakaamme majan matalimmankin ikkunassa kukkaa—keisarivainaan.
Älköönkä kukaan kotoaan matkalle lähtiessään unohtako ottaa käteensä kukkaskimppua, älköönkä sitä perille tultuaan jättäkö patsaan juureen heittämättä…
Että toivomme aina yhtä vihreänä pysyisi, ettei menneiden muisto koskaan mielestämme murenisi, eikä luottamus parempiin päiviin lemuamasta lakkaisi.
1899.
LAULAEN
Laulaen keväällä lintuset pesäänsä laittoivat, viserrellen kortensa uuteen asuntoonsa kantoivat. Helisivät lehdot, ja työn riemua raikuivat rannat.
Kulkija kuuli soittoa ilmasta ja luuli lintujen huolettomina oksalta oksalle hyppivän.
Ja kuitenkin oli se heidän työaikansa kiireisin, eikä huoli huomisesta sallinut heidän suven lyhyttä yötäkään levähtää.
Kun pesä oli valmis, vaikeni lintujen laulu, ja äänetönnä onnestaan hauteli emo lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä, ja toverinsa kattoi hänelle lempensä osoitteeksi kukkuran pöydän. Ja heidän onnensa oli niin suuri, ettei ollut sävelin soitettavissa.
Mutta pesä särkyi, ja maahan putosivat hentoiset munat ja kivihin murskautuivat. Mutta ei istunut emo oksalle itkemään eikä vaurioitansa valittamaan. Uutta pesää hän kohta laittamaan lensi, ja entisen työvirren tovereineen viritti. Viritti virren ja soitti sävelen niin syvän ja sulavan, että ihmetellen kuuntelivat sitä ilmojen asukkaat ja ihastuen riensivät kilvan apuansa antamaan ja särjetyn pesän sijalle kortensa kantamaan. Vaikka jo syyskesän tulleen tiesit, niin keväisessä lehdossa taas kulkevasi luulit.
Eikä lakannut laulu, eikä sortunut soitto, ennenkuin oli uusi asunto valmis ja emo taas siinä lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä hautoi.
Laululla sinut, Suomeni, horroksistasi herätettiin, suuret runoniekat soittivat kanneltansa kansani korvaan, ja esi-isien vanhat virret unen silmistäsi ajoivat.
Ja kansan nuoriso kulki kylästä toiseen niitä toistellen. Luulit heidän huvikseen huhuavan, ja he vain kiviä kantoivat yhteisen pesämme perustukseksi ja almuja anoivat isänmaan alttarille.
Seinät nousi, katto kohosi, ja pian liehui valistuksen lippu tuhansien kotien harjoilla.
Särkyi Suomelta pesänsä … puhkesi pohja…
Eikä ennen särkyä ehtinyt, kun jo taas raikuu kunnailta rakentajien laulu…
Näen suoriutuvan siivilleen Suomeni laulajain parven, näen neitosten ja valkolakkisten nuorukaisten nousevan ja salojen keskeen kiirehtivän. Laulu soi suurissa saleissa, ja kaiku vastaa majan matalimmankin ovelta.
Laulaen usmat erämaista ajamme … laulaen salot taas toivojemme sinehen puemme.
Laulaen roudan rinnoistamme sulatamme, laulaen rauniokivet rahaksi leimaamme…
Laulaen, Suomi, sun särkyneen pesäsi korjaamme…
1899.
MITEN LUMEN VALTA VOITETTIIN
Sisämaassa maaliskuulla 1899.
Ei muisteta täällä aikoihin olleen niin paljon lunta ja niin korkeita kinoksia kuin tänä talvena. Se sama lumimyrsky, joka tämän kuun 18 p:nä katkaisi paluumatkan suurelta Suomen lähetystöltä, on riehunut täälläkin maan sydämessä vielä hurjemmalla raivolla ja vielä suuremmalla voimalla kuin Etelä-Suomessa. Kaupungit ja kylät näyttävät siperialaisilta jurttakyliltä, joista savu nousee katoilta kuin lumimättäiden keskestä. Pikkumökit ovat niin ummen peitossa,