Mutta suuri ei ollut karjalaisista sato valtakunnalle, ja vielä pienempi se oli kirkolle. Metsissään he elivät omaa elämäänsä ja palvelivat omia jumaliaan. Harvoin heitä nähtiin kirkon seutuvilla muulloin kuin suurilla talvimarkkinoilla, jonne tulivat kuin tuiskuna ylimaistaan hiihtäen ja katosivat taas kuin pyrypilvi kauppapäiväin päätyttyä.
Heillä oli siellä suuri kylä useiden päivien hiihtomatkan päässä Kontojärven kirkolta lähellä Maanselän lähdevesiä ja vieraan valtakunnan rajaa. Talvella kulki tie sinne soita pitkin, läpi laidattomien korpien, poikki hiekkaisten harjujen ja yli huimaavien vaarojen; kesällä koskia sauvoen ja suuria soikulaisia selkiä soudellen. Mutta harva oli se vieras, joka heidän maassaan oli käynyt. Kirkonkylän asukkaiden ja muiden Savon miesten asiat olivat aina etelään päin, eivätkä oravan nahkain ja muiden turkisten ostajatkaan menneet Kontojärveä pohjoisemmaksi. Ainoastaan metsäin kävijät joutuivat joskus karjalaisten kyliin milloin eksyksissään, milloin ilveksiä, susia, karhuja tai hirviä vainotessaan. Ei sanottu olevan hyvä niille taipalille lähteä; kolme oli vaaraa voitettavana: tulinen koski tulisessa joessa, jonka tulikivellä istui tulinen kokko, tulinen kuoppa keskellä kaitaisinta kannasta kahden pohjattoman suon välissä; pilviin ulottuva rauta-aita, jonka veräjätä kipeniä haukkuva susi-ilves yöt ja päivät vartioi. Mutta ne, jotka olivat käyneet, ne kertoivat, että perillä asui siellä suuri sukukunta ison järven rannikoilla ja sitä ympäröivien korkeiden vaarojen rinteillä. Sukukuntaa johtamassa kuului olevan vanha tietäjäsuku, jonka valta kulki isästä poikaan. Hän oli käräjäin istuja ja ratkaisi vanhimpain miesten kanssa kaikki yhteiset asiat, riita-asiat ja muut. Hän oli ylimmäinen pappi, joka uhrasi jumalille, rukoili niitä muidenkin edestä, hankki niiltä avun ihmisille ja hoiti uhrilehtoa. Uhrilehto oli tuuhean uhrivaaran korkeimmalla kukkulalla, suuren selän pitkässä niemessä, josta ei saanut puuta kaataa, jossa ei saanut metsällistä ampua ja jonka rannalla kalastaminen oli kielletty. Vielä kertoivat metsämiehet kuulleensa kummia runotarinoita suurista sankareista, joista pitopaikoissa illasta aamuun laulettiin ja joita kansa hartaasti kuunteli. Lapsensa toivat he joskus kirkolle kastettaviksi, mutta kotiin tultua pesi tietäjä kastetun päästä pyhän veden ja kastoi uudelleen uhrivuoren huipulla olevassa oman jumalansa lähteessä ja antoi lapselle uuden nimen.
Tiesihän kuninkaan vouti kaikesta tästä, ja tiesi pappikin. Mutta molemmat antoivat heidän olla aloillaan, sillä niin oli neuvo kuninkaalta, ettei heidän kanssaan olisi riitaa rakennettava, jos nimeksikään veronsa suorittavat ja näönkään vuoksi Ruotsin uskon omistavat.
Vaikka savolaiskansa piti itseään noita metsäläisiä parempana ja oli ylenkatsovinaan noita, jotka heidän esi-isänsä olivat tieltään karkoittaneet, niinkuin tulee karkoittaa pakanoita ja epäjumalain palvelijoita, oli heidän joukossaan kuitenkin niitä kalastajia ja metsämiehiä, jotka heiltä saamallaan opilla ja taikatiedolla pyyntionneaan kartuttelivat. Saattoi tapahtua sekin, että kun salomaan suuri tietäjä markkina- ja veronmaksuaikana saapui kirkolle, kutsuttiin häntä salaa suurimpiinkin taloihin sairastavaa lehmää parantamaan, lukemaan lukuja karhun kuolemaksi, usein ihmistenkin kipuja lieventämään. Runsaat antimet hiihtoahkiossaan palasi tietäjä kotikyläänsä kertomaan, että jos lienee Savon rikkaus ollutkin suurempi, ei sen tieto kuitenkaan ole Karjalan tietoa. Eivätkä salomaan tietäjät suotta mahtiaan kehahdelleet. Moni heistä oli suksensa voudinkin saunan seinämälle pystyttänyt ja yön pitkän hänen emäntänsä, välistä hänen itsensäkin kipuja loihtinut. Kulkipa kuiskeita siitäkin, että nykyisen voudin puoliso, joka aina valtakunnan pääkaupungista saakka oli turhaan hakenut apua sisällisiin vaivoihinsa, oli lämmityttänyt kylynsä ukkosen nuolen kaatamilla haloilla ja tietäjän käsissä tuskistaan parantunut. Ja se oli tapahtunut aivan äsken, vuotta ennen kuin kuoli Kontojärven vanha pappi ja hänen sijaansa tuli tämä nykyinen, Martinus Olai eli Martti Olavinpoika nimeltään, jolloin salomaiden tietäjänä oli Korpivaaran kuuluisa Panu.
II
Talvinen aamuhämärä peitti vielä maan, ja tähdet tuikkivat, ja revontulet loimottivat kirkkaalla pakkastaivaalla. Kuun viimeinen neljännes vaelteli kuin eksyksissään ja kylmästä kutistuneena rannatonta ulappaansa. Keskiyön aikana se oli noussut metsänrannan takaa kykenemättä voittamaan sitä valoa, joka liekehti takaisilta taivahilta.
Heikko päivänkoitto alkoi jo kalventaa taivaankantta, tähtien tuike kävi uneliaammaksi, revontulten loimo heikkeni heikkenemistään kuin sammuva kokkovalkea ja painui yhä pienemmäksi.
Mutta metsässä vallitsi vielä yön pimeys. Huurteisten, kuuran ja lumen painosta luokistuneiden lehtipuiden alla hyppelivät vielä jänikset ruokapaikasta toiseen, linnut nukkuivat nietoksien sisässä, eikä oravakaan ollut vielä yöpuultaan liikkeelle lähtenyt.
Mutta aamu alkoi valkenemistaan valjeta. Pölähti lumi ahon laidassa, ja lenti huriseva teiri korkeimman urpukoivun latvaan; pölähti lumi samalla lailla toisen ja kolmannen kerran, ja kohta oli ruokainen puun latva mustanaan kuhertelevia, pörröisiä lintuja.
Synkimmän kuusikon sisässä kahden mäen notkelmassa pienen aukeaman keskellä, minne eivät puhurin pisimmätkään piikit ulottuneet läpi metsän naavaisen turkin, tuikahteli hiiltyvä nuotio sulattamassaan lumikuopassa. Vähän matkaa nuotiosta, joka oli tehty kahdesta kuivan kelohongan pölkystä, seisoi suksia kuin seipäitä pistekodassa asetettuina käret toisiaan vasten. Suksikodan ympärillä oli pieniä kelkkapulkkia täynnä nahkoja ja turkiksia. Nuotion ympärillä makasi havujen päällä, jalat tuleen päin, turkkeihin käärityitä miehiä kuin säteitä ympyrässä. Yöllä oli vähäsen lunta vihmonut ja pudotellut sitä nukkuvien päälle.
Kun teiriparvi pyrähti lentoon, heräsi siitä yksi nukkuvista miehistä, pudisti kohmettuneita jäseniään, siivosi lumen tuuheasta parrastaan ja kiiruhti heittämään tervaksia nuotioon, joka leimahti siitä isoon liekkiin ja karkoitti hetkeksi ympäriltään päivän valon, joka oli alkanut tunkea kuusienkin alle.
Hän oli tanakkatekoinen ja samalla kookas mies, puettuna punaisella reunustettuun poronnahkaturkkiin ja poronnahkasaappaihin. Turkin alta näkyi hänen liikkuessaan vaalea, koreilla veroilla päärmetty sarkakauhtana, rinnassa välkkyi suuri hopeasolki ja vyöllä pitkä kirjaeltu tuppi. Hetken aikaa ilmaa tähysteltyään kääntyi hän taas lämmittelemään. Silmät kiiluivat terävästi tulta vasten, mutta oli katse samalla arka ja vilkkuva, niinkuin olisi se aina tottunut ympäristöään varomaan. Mutta yht'äkkiä ilme hänen kasvoissaan muuttui, hän hymähti veitikkamaisesti, tarttui räiskyvään halkoon ja heilauttaen sitä päänsä päällä niin, että kipinät sinkoilivat ympärille kuin vesipisarat myllynrattaassa, huusi hän iloisesti:
—Ylös miehet, karvaturvat,
ylös untelot urohot,
nouskaatte makoamasta,
– viikon unta ottamasta.
Nukkuvat urahtelivat, oikoivat jäseniään, pyyhkivät huurteisia partojaan ja nousivat vähitellen istumaan.
–Hei, hai! haukotteli heistä polvilleen kohoten muudan pitkäjäseninen mies.—Mitäpäs ajelet, seppä, eihän ole vielä Päivätärkään päätään nostanut, ja vielähän tuolla Kuuttarenkin silmä kiiluu.—Ja silmät soikeina haukotteli hän vielä toisenkin kerran niin, että metsä vastaan kiljahti.
–Ylös, Kuisma, pata tulelle, sinun on vuorosi!
–Tee, Jouko, minun puolestani, pyyteli hän vieressään istuvaa nuorta miestä, melkein poikaa vielä,—minä sinut sitten kymmenkertaisesti palkitsen,—ja haukotellen, kädet niskan takana, heittäytyi Kuisma havuiselle vuoteelleen.
–Joukon on hankittava pataan pantavaa, virkkoi hänen isänsä, tuo ennen muita makuulta noussut mies.
–Jäihän vielä metson puolikas ja kokonainen teiri eilisestä, neuvoi Kuisma.
–Ei pyystä kahden jakoa.
–Ka, pane sitten se karhun lapa.
–Se tarvitaan markkinoilla ja paluumatkalla…