Keskeltä tuota täydellisen hiljaista kiviseinää, joka kohosi yli käytävän, puiden ja korkean aidan, kuulin äänen: ikkuna narahti auki. Ennen kuin olin ehtinyt katsoa missä kerroksessa se oli ja kuka avasi, näin erään puunlatvan heilahtavan ikään kuin siihen olisi viskattu jotakin, ja muuan esine putosi suoraan jalkoihini.
Jean Baptisten kello löi yhdeksän, päivä oli laskenut, mutta ei ollut pimeä: uusikuu auttoi vain vähän, mutta syvä kultainen hohde sillä suunnalla taivasta, missä aurinko viimeksi oli loistanut, ja koko avaran ilmankannen kristallinen kirkkaus valaisivat kesäistä hämyä. Pimeässä käytävässänikin olisin jonkin aukon läheisyydessä voinut lukea pientäkin painettua tekstiä. Helppo oli minun siis nähdä, että heitetty esine oli lipas, pieni lipas valkoista ja värillistä norsunluuta. Sen irtonainen kansi aukesi käteeni, ja sisässä oli orvokkeja, joiden väliin oli piilotettu tarkasti taitettu palanen punaista paperia – kirjelappu, ja siinä osoite "Pour la robe grise".39 Pukuni oli todellakin harmaata ranskalaista kangasta.
Hyvä. Oliko tämä lemmenkirje? Sellaisista olin kuullut puhuttavan, mutta en tähän asti ollut saanut kunniaa nähdä tai pitää käsissäni ainoatakaan. Sellainenko kappale oli minulla peukalon ja etusormen välissä tänä hetkenä?
Tuskin vain – en hetkeäkään uneksinut sellaista. Kosija- tai ihailijakäsitettä ei ollut edes tajunnassani. Kaikki opettajattaret haaveilivat rakastajistaan, yksi heistä (mutta hän tietysti olikin herkkäuskoista lajia) uskoi vieläpä tulevaan mieheen. Kaikki neljäätoista vuotta vanhemmat oppilaat tiesivät jostakin sulhasehdokkaasta, kaksi tai kolme oli jo joutunut kihloihin vanhempiensa välityksellä ja ollut kihloissa lapsuudestaan saakka. Mutta niiden tunteiden ja toiveiden maailmaan, joita tuollaiset mahdollisuudet avaavat, ei ajatuksillani, vielä vähemmän itseluottamuksellani ollut kertaakaan ollut lupa tunkeutua. Jos toiset opettajattaret menivät kaupungille tai lähtivät kävelylle bulevardeille tai vain kuuntelivat messua, uskoivat he aivan varmaan (mikäli jäljestäpäin kerrottiin) kohtaavansa jonkun "vastakkaista sukupuolta" edustavan henkilön, jonka ihastunut vakava katse vakuutti heille heidän viehätys- ja vetovoimaansa. Minä en voi sanoa että kokemukseni tässä suhteessa oli samanlainen. Kävin kirkossa ja olin kävelyllä ja tiesin erittäin hyvin, ettei kukaan huomannut minua. Ei ollut Rue Fossetten varrella ainoatakaan tyttöä tai naista, joka ei olisi voinut eikä tahtonut todistaa aika ajoin saaneensa ihailevan katseen nuoren tohtorimme sinisistä silmistä. Minun on kuitenkin pakko, niin nöyryyttävältä kuin se kuuluneekin, jättää itseni huomioon ottamatta: mitä minuun tulee, olivat nuo siniset silmät yhtä viattomat ja tyynet kuin taivas, jonka sini näytti olevan niille sukua. Ja niin kuulin toisten puhelevan, ihmettelin usein heidän iloisuuttaan, varmuuttaan ja itseensätyytyväisyyttä, mutta en vaivannut itseäni nostamaan silmiäni tuijottaakseni polulle jota he niin varmaan uskoivat astuvansa. Tämä ei siis ollut mikään lemmenkirje, ja lujasti vakuuttuneena päinvastaisesta avasin sen levollisesti. Näin se kuului – minä käännän sen:
"Unteni enkeli! Tuhannet, tuhannet kiitokset siitä, että pidit lupauksesi: tuskin uskalsin toivoakaan sen täyttymistä. Uskoin tosiaankin Sinun laskevan leikkiä, ja sitä paitsi näytit pitävän yritystä niin vaarallisena – olihan hetki niin tavaton, käytävä niin ankarasti kielletty – ja kuten sanoit, kummittelee siellä usein tuo lohikäärme, englanninopettajatar – une véritable bégueule Britannique à ce que vous dites – espèce de monstre, brusque et rude comme un vieux caporal de grenadiers, et revêche comme une religieuse"40 (lukija suonee anteeksi vaatimattomuuteni, kun sallin tuon imartelevan kuvan rakastettavasta itsestäni säilyttää alkukielen hienon asun). "Sinä tiedät", jatkui tämä verraton vuodatus, "että pikku Gustave on sairautensa vuoksi siirretty erään opettajan huoneeseen – tuohon onnen suosimaan huoneeseen, jonka ikkuna viettää Sinun vankilasi pihaan. Sinne on minun, sedistä parhaan, lupa tulla tervehtimään häntä. Kuinka vavisten lähestyinkään ikkunaa ja silmäilin Edeniisi – minulle se on Eden, vaikkakin Sinulle erämaa – kuinka pelkäsinkään näkeväni vain tyhjyyttä tai äsken mainitun lohikäärmeen! Kuinka riemuisasti sykkikään sydämeni, kun noiden kateellisten oksien läpi näin vilauksen somasta olkihatustasi ja harmaan pukusi hulmahduksen – puvun jonka tuntisin tuhansien joukosta. Mutta miksi, enkelini, et katso ylös? Sinä julma, miksi epäät minulta ainoatakaan sädettä noista ihanista silmistä! – Kuinka yksikin katse olisi minua elähyttänyt! Kirjoitan tämän kuumeisella kiireellä, käytän hyväkseni tilaisuutta sillä aikaa kun lääkäri tutkii Gustavea, suljen sen pieneen lippaaseen kukkakimpun kera – ne ovat kukista suloisimmat, mutta kuitenkin vähemmän suloisia kuin Sinä, minun Perini – minun iki-ihanaiseni! Ikuisesti Sinun – tiedät kyllä kuka."
"Soisinpa tietäväni kuka se on", arvelin minä, ja vielä enemmän kuin sen kirjoittajaa toiveeni tarkoitti henkilöä jolle tämä rahanarvoinen epistola oli osoitettu. Kenties se oli jonkun kihloissa olevan oppilaan sulhaselta, ja siinä tapauksessa ei ollut tehty eikä aiottu tehdä mitään suurta virhettä – pieni säännöttömyys vain. Monella tytöllä – varmaan suurimmalla osalla – oli veljiä tai serkkuja naapurikoulussa. Mutta "harmaa puku, olkihattu", siinä varmaan oli avain – sangen hämmennyttävä. Olkihattu oli tavallinen puutarhapäähine, jota käytti hyvin moni. Madame Beck itse käytti juuri näihin aikoihin enimmäkseen harmaata pukua, eräs toinen opettajatar ja pari oppilasta olivat hankkineet samanvärisen ja – kuosisen puvun kuin omani: se oli jonkinlainen arkipuku, joka sattui siihen aikaan olemaan muodissa.
Siinä aprikoidessani huomasin että minun oli mentävä sisään. Makuuhuoneissa välkehtivät valot ilmaisivat että rukoushetki oli ohi ja oppilaat menossa levolle. Puolen tuntia vielä, ja kaikki ovet olisivat lukossa, kaikki valot sammuksissa. Päätyovi oli vielä auki, jotta kuumentuneeseen taloon pääsisi kesäillan raikkautta, ovenvartijattaren huoneesta sen vieressä loisti valoa, ja sen hohteessa näkyi pitkä eteinen, jonka toisella puolen oli salonkiin vievä kaksoisovi, ja näköalan sulki iso kadulle aukeneva ovi.
Yhtäkkiä kuului pikainen kellonsoitto, pikainen mutta ei äänekäs – pieni kilahdus vain, kuin varoittava metallikuiske. Rosine syöksyi esiin huoneestaan ja riensi avaamaan. Henkilö jonka hän laski sisään, puheli hänen kanssaan pari minuuttia: tuntui kuin olisi epäröity ja vitkasteltu. Rosine tuli puutarhanovelle lamppu kädessä, pysähtyi portaille, kohotti lamppua ja katseli ympärilleen epämääräisesti.
"Sellaista satua", hän huudahti keimaillen. "Kukaan ei ole ollut siellä."
"Antakaa minun mennä", pyysi ääni jonka hyvin tunsin. "Pyydän vain viittä minuuttia." Ja tuttu hahmo, pitkä ja kookas (sellainen se oli meidän kaikkien Fossette-kadun asukkaiden mielestä), tuli ulos ja lähti harhailemaan keskelle puutarhan käytäviä ja pöytiä. Se oli pyhyyden loukkausta – mieshenkilön tunkeutuminen tällaiseen paikkaan, tällaisena hetkenä – mutta hän tiesi olevansa etuoikeutettu ja ehkä sitä paitsi luotti ystävälliseen yöhön. Hän vaelsi käytävää, vaelsi toista, katseli puoleen ja toiseen, katosi pensaikkoihin ja tallasi kukkia, taittoi oksia etsiessään – tunkeutui vihdoin "kielletylle käytävälle". Siellä minä ilmestyin hänen eteensä, arvatenkin kuin kummitus.
"Tohtori John, se on löytynyt!"
Hän ei kysynyt kuka löysi, sillä hänen nopea katseensa huomasi että se oli minulla kädessä.
"Älkää antako häntä ilmi", hän sanoi ja katsoi minuun kuin olisin todellakin ollut lohikäärme.
"Vaikka olisin luonnostani miten petollinen tahansa, en voi antaa ilmi sellaista mitä en tiedä", oli vastaukseni. "Lukekaa kirje, niin näette miten vähän se ilmaisee."
"Ehkä olette lukenutkin sen", ajattelin itsekseni, enkä kuitenkaan voinut uskoa hänen kirjoittaneen sitä. Kirje ei juuri voinut olla hänen tyyliään; sitä paitsi olin kyllin hupsu kuvittelemaan että hän olisi ollut vähän kohtuullisempi antaessaan minulle tuollaisia nimiä. Hänen oma ilmeensä