Epäilemättä keskipäivällä, keskellä leveätä arkea, kun madame Beckin suuri koulu oli väliajalla ja ulko- ja sisäoppilaat kilvan läheisen poikakoulun vesojen kanssa täyttivät maan ja vimmatusti harjoittivat keuhkojaan ja jäseniään – epäilemättä puutarha oli silloin sangen jokapäiväinen ja tallattu paikka. Mutta auringon laskiessa tai iltasoiton jälkeen, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja sisäoppilaat istuivat hiljaa läksyjensä ääressä, silloin oli mieluisaa samoilla pitkin rauhallisia käytäviä ja kuunnella St. Jean Baptisten kellojen kaikuvan vienoa, pehmeätä, harrasta soittoaan.
Eräänä iltana olin tällaisella kävelyllä, ja minut oli pidättänyt tavallista kauemmin hämyssä yhä syvenevä rauha, suloinen viileys, hyväntuoksuinen hengitys jolla kukkaset, joita mikään päivänpaiste ei voittanut, nyt vastasivat iltakasteen suostutteluihin. Näin valoa rukoussalin ikkunassa ja arvasin katolisen huonekunnan kokoontuneen iltarukoukseen – toimitus josta protestanttina silloin tällöin jäin pois.
"Hetkiseksi vielä", kuiskasivat yksinäisyys ja kesäinen kuu, "jää luoksemme! Kaikki on todella rauhallista nyt, sinua ei kaivata vielä neljännestuntiin, päivän helle ja hälinä on väsyttänyt sinua, nauti näistä kallisarvoisista hetkistä."
Puutarhaa ympäröi ryhmä ikkunattomia talon takaseiniä, ja koko toista puolta reunusti pitkä rivi seiniä – läheisen poikakoulun rakennukset. Tämä seinärivi oli pelkkää kiveä, lukuunottamatta pieniä ullakkoikkunoita, jotka kuuluivat palvelijatarten makuuhuoneisiin, samoin kuin erästä alemman kerroksen avattavaa ikkunaa, jonka sanottiin vievän erään opettajan työhuoneeseen. Mutta niin turvallinen kuin paikka olikin, oli oppilaita kielletty kävelemästä tuossa osassa puutarhaa olevalla käytävällä, joka kulki yhdensuuntaisesti mainitun korkean seinän kanssa. Sitä nimitettiin "kielletyksi käytäväksi", ja se tyttö, joka jalallaan astui sinne, sai kärsiä niin ankaran rangaistuksen kuin madame Beckin koulun lempeät säännöt vain myönsivät. Opettajat tietysti saivat kävellä siellä vapaasti, mutta koska käytävä oli ahdas ja hoitamattomat pensaat molemmin puolin olivat kasvaneet hyvin taajoiksi ja liki toisiaan, muodostaen sen yläpuolelle lehtikaton, jonka läpi auringonsäteet vain harvoin pääsivät pilkistämään, ei tähän käytävään usein tultu edes päivälläkään, ja pimeän tullen sitä vältettiin huolellisesti.
Jo alusta saakka minulla oli ollut kiusaus poiketa tästä tavasta, sillä käytävän eristetty asema, vieläpä synkkyys houkuttelivat minua. Omituiselta näyttämisen pelko pidätti minua kauan, mutta vähitellen, sitä mukaa kuin ihmiset tottuivat minuun ja tapoihini ja luonteeni erikoisuuksiin – ne olivat vain erikoisuuksien varjoja, jotka eivät varmaankaan olleet kyllin merkillisiä herättääkseen mielenkiintoa eikä kyllin huomattavia loukatakseen ketään, mutta ne olivat minulle synnynnäisiä ja yhtä lähtemättömiä kuin oma minuuteni – tuli minusta vähitellen vakituinen kävelijä tuolla kapealla ja ahtaalla polulla. Rupesin hoitamaan muutamia värittömiä kukkia, joita kasvoi sen tiheiden pensasrivien välissä, puhdistin pois menneiden syksyjen jätteet ja panin kuntoon kaukana toisessa päässä olleen puutarhapenkin. Lainasin Gotonilta, keittäjättäreltä, vesisoikon ja pesuharjan, ja hankasin penkin puhtaaksi. Madame näki minut puuhassani ja hymyili hyväksyvästi – oliko se vilpitöntä vai ei, sitä en tiedä, mutta hän näytti vilpittömältä.
"Katsokaahan", hän huudahti, "kuinka tuo demoiselle Lucie on siisti?
Pidättekö siis tästä käytävästä, Meess?"
"Pidän", vastasin, "se on hiljainen ja varjoisa."
"Se on oikein", sanoi hän suopean näköisenä ja kehoitti ystävällisesti minua harrastamaan sitä niin paljon kuin halutti, lisäten että koska valvonta ei kuulunut velvollisuuksiini, ei minun tarvinnut vaivautua kävelemään oppilaiden kanssa, mutta sallisin kai hänen lastensa tulla sinne puhelemaan englantia kanssani.
Puheena olevana iltana istuin piilopenkilläni, jonka olin vallannut homeelta ja sammalelta, ja kuuntelin kaupungin huminaa, joka tuntui niin etäiseltä. Etäistä se itse asiassa ei ollut; koulu sijaitsi kaupungin keskuksessa, siitä oli vain viiden minuutin kävely puistoon ja tuskin kymmenen minuutin kävely loistavien palatsirakennusten luo. Aivan lähellä oli kirkkaasti valaistuja valtakatuja, jotka tällä hetkellä vilisivät elämää ja joita pitkin ajopelit vierivät tanssiaisiin ja oopperaan. Sama hetki, jolloin meidän luostarissamme kaikui iltasoitto, jolloin kaikki lamput sammutettiin ja verhot laskettiin joka vuoteen eteen, sama hetki kutsui iloisen kaupungin ympärillämme juhliin ja huvituksiin. Tätä vastakohtaa en kuitenkaan ajatellut, sillä iloisia vaistoja oli luonteessani vain vähän. Tanssiaisissa ja oopperassa en ollut koskaan käynyt, ja vaikka usein olin kuullut niitä kuvailtavan, vieläpä toivonut itse pääseväni näkemään, ei toiveeni kuitenkaan ollut ihmisen joka tahtoisi saada osansa nautinnosta, jos vain saisi – joka tuntisi kykenevänsä loistamaan etäisessä välkkyvässä ilmakehässä, jos siihen vain pääsisi; se ei ollut saavuttamisen ikävöintiä eikä maistamisen nälkää, se oli vain tyyntä halua nähdä jotakin uutta.
Taivaalla oli kuu, ei täysikuu, vaan kapea kasvava sirppi. Lehtien raosta näin sen. Kuu ja tähdet, jotka myös saatoin nähdä, eivät olleet muukalaisia täällä, missä kaikki muu oli vierasta. Ne olivat lapsuuteni tuttuja. Himmeä kehä sylissään olin nähnyt tuon kultaisen käyrän selällään illan sinessä, sen vaeltaessa vanhan orapihlajan latvoilla, vanhan viljapellon töyräällä vanhassa Englannissa, monta monta aikaa sitten – aivan samanlaisena kuin se nyt virui selällään upean torninhuipun vierellä tässä keskieurooppalaisessa kaupungissa.
Oi lapsuuttani! Minulla oli tunteita: niin syrjässä kuin elinkin, niin vähän kuin puhuin, niin kylmältä kuin näytin – kun ajattelin menneitä päiviä, osasin tuntea. Nykyhetken suhteen oli paras olla stoalainen, tulevaisuuden suhteen – sellaisen tulevaisuuden kuin minulla oli – paras olla kuin kuollut. Ja tietoisesti minä pidin luonteeni vilkkaan puolen lamassa ja kuolemanhorroksessa.
Muistan hyvin, mitkä seikat tuohon aikaan saivat minut kiihdyksiin – muutamia säitä esimerkiksi suorastaan pelkäsin, koska ne herättivät minussa eloon tuon puolen, jota aina koetin tuudittaa uneen, ja yllyttivät sen itkuun ja ikävöintiin, jota en voinut tyydyttää. Eräänä iltana puhkesi ukkosilma; oli kuin tuulispää olisi lennättänyt meidät vuoteistamme. Katolilaiset joutuivat pakokauhun valtaan ja rukoilivat pyhimyksiään. Mitä minuun tulee, otti rajuilma minut valtaansa tyrannin tavoin, tempasi minut väkivaltaisesti pystyyn ja pakotti elämään. Minä nousin ja pukeuduin, hiivin ulos ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä, ja istahdin ikkunalaudalle laskien jalkani matalamman rakennuksen katolle, joka oli sen alapuolella. Satoi virtanaan, myrsky raivosi, oli pilkkosen pimeä. Sisällä makuuhuoneessa toiset kokoontuivat kauhuissaan yölampun ympärille ääneen rukoillen. Minä en voinut mennä sisään, oli liian vastustamattoman ihanaa olla ulkona keskellä mustaa myrskyistä yötä, ukkosen jylistessä sellaista oodia, jota ihmiskieli ei koskaan pysty lausumaan – liian pelottavan hurmaavaa katsella pilviä joita häikäisevät salamat lävistivät ja pirstoivat.
Minä kaipasin kipeästi silloin ja seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana jotakin, joka tempaisi minut nykyisestä olotilastani ja veisi minut ylöspäin ja eteenpäin. Sellainen kaipuu ja kaikki samantapainen oli välttämättä lannistettava, ja minä lannistinkin ne kuten Jael surmasi Siseran lyömällä kuvaannollisesti naulan sen ohimojen läpi. Päinvastoin kuin Sisera ne eivät kuolleet, ne vain hetkellisesti huumautuivat ja vähin kapinallisesti nykivät ja tempoivat naulaa, ja silloin ohimot vuotivat verta ja aivot värisivät tuskasta sisimpäänsä saakka.
Tänä iltana en ollut niin kapinallinen enkä niin onneton. Sisera uinui rauhallisena teltassaan, ja joskin kipu tuntui unessakin, oli lähellä enkelintapainen olento – ihanne – joka polvistui nukkujan viereen, vuodatti palsamia tyyntyneisiin ohimoihin, piti ummistettujen silmien edessä taikakuvastinta, jonka vienot juhlalliset näyt toistuivat hänen unissaan, ja valoi kuutamoisista siivistään ja puvustaan hohteen yli haavoitetun nukkujan,