I
BRETTON
Kummitätini asuntona oli kaunis talo siistissä vanhassa Brettonin kaupungissa. Hänen miehensä esi-isät olivat asuneet siellä jo sukupolvien ajan, ja heidän ikivanha nimensä oli sama kuin kaupungin – Bretton of Bretton. En tiedä oliko se sattuma vai oliko joku kaukainen suvun jäsen ollut kyllin arvokas antaakseen oman nimensä kotipaikalleen.
Tyttö vuosinani kävin Brettonissa noin pari kertaa vuodessa, ja se oli minulle mieluinen matka. Pidin talosta ja varsinkin sen asujaimista. Avarat rauhalliset huoneet, hyvin sijoitetut huonekalut, suuret kirkkaat ikkunat, parvekkeelta näköala kauniille vanhanaikaiselle kadulle, jossa aina näytti olevan sunnuntai ja juhlapäivä – kaikki tämä miellytti minua.
Talossa missä asuu vain aikuisia, joutuu lapsi yleensä keskipisteeksi, ja niinpä rouva Bretton kiinnitti omalla hiljaisella tavallaan minuun paljon huomiota. Hän oli jäänyt leskeksi yhden pojan äitinä jo ennen kuin minä hänet tunsin; hänen miehensä, lääkäri, oli kuollut hänen ollessaan vielä nuori ja kaunis nainen.
Hän ei enää ollut nuori sellaisena kuin minä muistan hänet, mutta hän oli vielä kaunis, pitkä, ryhdikäs ja englannittareksi tummaverinen. Hänen tummahipiäisissä poskissaan oli aina terve väri, ja terve eloisuus loisti hänen kauniista, mustista, ystävällisistä silmistään. Ihmisten mielestä oli suuri vahinko, ettei hän ollut jättänyt hipiäänsä perinnöksi pojalleen, jonka silmät olivat siniset – vaikka jo poikaiässä hyvin läpitunkevat – ja jonka pitkän tukan väri oli sellainen, että ystävät eivät juuri halunneet sitä määritellä, paitsi kun aurinko paistoi siihen, jolloin he sanoivat sitä kultaiseksi. Hän oli kuitenkin perinyt äitinsä kasvonpiirteet, hänen hyvät hampaansa ja vartalonsa (siltä ainakin näytti, vaikka hän ei vielä ollut täysikasvuinen) ja, mikä parempi, hänen järkkymättömän terveytensä ja tasaisen mielenlaatunsa, jotka omistajalleen ovat rikkauttakin paremmat.
Syksyllä vuonna – oleskelin Brettonissa; kummitätini oli omassa persoonassaan tullut pyytämään minua luokseen sukulaisilta, joiden luona vakinainen asuntoni oli siihen aikaan. Uskon että hän silloin selvästi näki tulevat tapahtumat, joiden uhkaavasta varjosta minulla tuskin oli aavistusta, mutta jotka olivat sitä laatua, että pieninkin epäilys siihen suuntaan riitti tekemään minut epämääräisen surulliseksi, ja olin iloinen saadessani vaihtaa ympäristöä ja seuraa.
Kummitädin luona aikani vieri aina tasaisesti, ei kiihkeän nopeana, vaan kauniisti kuin vuolas virta tasangolla. Käyntini hänen luonaan muistuttivat kristityn ja toivovan oloa erään "suloisen virran rannalla, jonka varsilla oli vihreitä puita ja ihania liljaniittyjä läpi vuoden". Vaihtelun viehätystä ei siellä ollut, ei myöskään tapauksien aiheuttamaa jännitystä, mutta minä pidin rauhasta niin paljon ja välitin humusta niin vähän, että kun sitä tuli, pidin sitä melkein häiritsevänä ja toivoin että se olisi vielä pysynyt poissa.
Eräänä päivänä saapui muuan kirje, jonka sisällys ilmeisesti yllätti, vieläpä jonkin verran huolestutti rouva Brettonia. Ajattelin ensin että se oli kotoa, ja vapisin odottaen tiesi mitä tuhoisaa uutista. Minulle ei kuitenkaan ilmoitettu mitään, ja pilvi näytti haihtuvan.
Seuraavana päivänä, kun palasin pitkältä kävelyltä ja menin makuuhuoneeseeni, huomasin odottamattoman muutoksen. Paitsi omaa ranskalaista vuodettani varjoisassa sopessaan näkyi eräässä nurkassa pieni valkoisiin verhottu sänky, ja oman mahonkilipastoni vieressä näin pienen ruusupuisen lipaston. Seisoin paikallani, katsoin ja mietin.
"Mitä nämä esineet merkitsevät ja tietävät?" kysyin. Vastaus oli päivänselvä. "Rouva Bretton odottaa vierasta."
Päivällisellä sain selityksen. Minulle kerrottiin että olin kohta saava seurakseni pienen tytön, tohtori Bretton-vainajan ystävän ja kaukaisen sukulaisen tyttären. Tuo pieni tyttö, lisättiin, oli äskettäin kadottanut äitinsä, vaikka itse asiassa, kuten rouva Bretton ennen pitkää lisäsi, tappio ei ollut niin suuri kuin miltä se ensi hetkessä saattoi näyttää. Rouva Home (kuten nimi kuului olevan) oli ollut hyvin kaunis mutta kevytmielinen ja huolimaton nainen, joka ei välittänyt lapsestaan ja tuotti miehelleen pettymystä ja surua. Avioliitto oli osoittautunut niin mahdottomaksi, että viimein oli tullut ero – ero molemminpuolisesta suostumuksesta eikä oikeudenpäätöksen perusteella. Pian tämän tapauksen jälkeen nainen oli vilustunut eräissä tanssiaisissa, saanut kuumeen ja kuollut hyvin lyhyen sairauden jälkeen. Hänen miestään, joka luonnostaan oli herkkä ja tunteellinen ja jota liian äkillinen tieto asiasta oli järkyttänyt, näytti nyt olevan vaikea saada uskomaan muuta kuin että jokin liiallinen ankaruus hänen puoleltaan – kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden puute – oli jouduttanut vaimon loppua. Hän oli hautonut tätä ajatusta kunnes hänen hermonsa kärsivät siitä vakavasti; lääkärit tahtoivat itsepintaisesti häntä koettamaan parannuskeinona matkustusta, ja rouva Bretton oli tarjoutunut sillä välin pitämään huolta hänen pienestä tytöstään. "Ja minä toivon", lisäsi kummitätini lopuksi, "ettei tyttö tule äitiinsä, tuohon tyhjänpäiväiseen huitukkaan, jonka järkevä mies heikkoudessaan erehtyi ottamaan. Sillä", hän jatkoi, "herra Home on järkevä mies omalla tavallaan, vaikkei juuri käytännöllinen: hän on mieltynyt tieteisiin ja elää puolet elämäänsä laboratoriossa tehden kokeita – seikka jota hänen perhosvaimonsa ei voinut ymmärtää eikä sietää. Ja itse asiassa", tunnusti kummitätini, "en itsekään olisi siitä pitänyt."
Vastaukseksi kysymykseeni hän edelleen kertoi minulle, että hänen miesvainajallaan oli tapana sanoa Homen perineen tieteelliset taipumuksensa enoltaan, ranskalaiselta tiedemieheltä: hänen syntyperässään nimittäin näytti olleen sekä skottilaista että ranskalaista ainesta, ja hänellä eli vielä Ranskassa sukulaisia, joista usea kirjoitti nimensä eteen de ja sanoi olevansa aatelia.
Samana iltana yhdeksän tienoilla lähetettiin eräs palvelija ottamaan vastaan vaunua jossa pienen vieraamme odotettiin tulevan. Rouva Bretton ja minä istuimme kahden arkihuoneessa odotellen hänen tuloaan, John Graham Bretton oli näet käymässä erään koulutoverinsa luona, joka asui maalla. Odottaessaan kummitätini luki iltalehteä, minä ompelin. Oli sateinen ilta, pisarat pieksivät ikkunanruutuja ja tuuli vinkui vihaisesti ja levottomasti.
"Lapsi parka!" sanoi rouva Bretton aika ajoin. "Minkälaisen matkailman hän sai! Toivoisinpa että hän olisi täällä kaikella kunnialla."
Vähän ennen kymmentä ilmoitti ovikello Warrenin paluun. Tuskin oli ovi avattu kun syöksyin eteiseen; siellä oli matka-arkku ja pari käsilaukkua, niiden vieressä seisoi hoitajattarelta näyttävä ihminen, ja portaiden alapäässä oli Warren, käsivarsillaan huiveihin kiedottu käärö.
"Siinäkö lapsi on?" kysyin.
"Kyllä on, neiti."
Yritin avata huivia nähdäkseni vilahduksen kasvoista, mutta ne kääntyivät nopeasti näkyvistäni Warrenin olkapäätä kohti.
"Laskekaa minut maahan, olkaa hyvä", sanoi hento ääni kun Warren avasi arkihuoneen oven, "ja ottakaa huivi pois", jatkoi pienokainen vetäen pikkuruisella kädellään neulan pois ja vapautuen miltei halveksivan kiireellisesti kömpelöstä peitteestä. Olento joka nyt tuli näkyviin, yritti ketterästi kääriä huivin kokoon, mutta se oli aivan liian raskas ja suuri pienten käsien ja käsivarsien kannatettavaksi ja pideltäväksi. "Antakaa se Harrietille", kuului silloin määräys, "hän saa panna sen pois." Tämän sanottuaan olento kääntyi ja loi katseensa rouva Brettoniin.
"Tule tänne, pikku kulta", sanoi rouva. "Olet varmaankin viluinen ja märkä. Sinun täytyy päästä lämmittelemään tänne valkean ääreen."
Lapsi tuli nopeasti rouva Brettonin luo. Hän oli äärettömän hento, mutta siro ja hyvin muodostunut pieni olento, kevyt, hoikka ja suora. Istuessaan kummitätini avarassa sylissä hän näytti vain nukelta, ja hänen niskansa, hienoinen kuin vaha, sekä hänen silkinpehmeä kiharapäänsä lisäsivät luullakseni yhtäläisyyttä.
Rouva Bretton piti pientä herttaista pakinaa lämmittäessään lapsen käsiä, käsivarsia ja jalkoja. Ensin hän kohtasi vain miettiväisen tuijotuksen, mutta sai pian hymyilyn vastaukseksi. Rouva Bretton ei ollut hyväilevä nainen; poikansakin seurassa, jota hän syvästi rakasti, oli hänen käytöksensä harvoin hempeämielistä, usein päinvastoin, mutta kun pieni vieras hymyili hänelle, hän suuteli tätä kysyen:
"Mikä on pikkuruiseni nimi?"
"Missy."
"Mutta mikä muu kuin Missy?"
"Polly,