Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkiessa Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta hän, Päivänpaiste, oli ensimmäisenä nähnyt sen paljoa ennen kuin tuo peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla Yukonia alas.
Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Päivänpaisteen mielenkiintoa kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti syviä paikkoja laivojen laskea maihin.
"Varmasti sopiva kaupungin paikka", mutisi hän. "Tilaa neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni, ennenkuin siitä mitään syntyy." Hän mietti hetkisen. "Kymmenen dollaria saa kerralla huuhtelukattilasta, ja siitä tulee suurin kansainvaellus, mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole täällä, niin se on jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus matkan varrella pitää silmällä kaupunginpaikkoja."
Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvaillen mielessään, miltä seutu näyttäisi kansainvaelluksen päivinä. Mielikuvituksessaan hän rakensi sahat, isot varastohuoneet, ravintolat ja tanssisalit ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat kullankaivajien hökkelit. Ja hän näki tuhansien miehien kulkevan edestakaisin näitä katuja, ja varastohuoneitten edustalla oli raskaita kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit koiria. Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan alas pääkatua Klondyken jäälle lähellä sitä kuviteltua paikkaa, missä huuhdontalaitosten piti olla.
Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki tasaisen aukion poikki leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän oli kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan ihmetellen sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi vieressään nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen koiraan, jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna, ja noihin neljään lumessa törröttävään lumikenkään.
"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen mieleensä johtui pokeripeli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä ajatellessaan. "Se oli peliä se!"
Hän laskeusi jälleen levolle, vei vaippansa liepeen niskaansa ja korvalappunsa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.
Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa. Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin olemaan aina Dyeaan saakka. Päivänpaiste kesti matkan vaivat erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä esti häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä ensimmäisessä tuimassa pakkasessa hän ei voinut salata. Paljain silmin näkymätön oli se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli vioittanut, mutta se alkoi nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää. Jokainen erikoisen ankara ponnistus kiihdytti yskänkohtauksia. Veri tunkeutui hänen silmiinsä, kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Paistuvasta silavasta lähtevä käry olisi tuottanut hänelle puolen tunnin yskänpuuskan, ja hän pysytteli huolellisesti tuulen puolella Päivänpaisteen valmistaessa ruokaa.
He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä, tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä; siinä ei ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota kokee, kun kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen etumaisena lumikengissä, milloin oli toinen; aina se oli kovaa, itsepintaista ponnistelua. Oli tallattava kyynärän paksuinen kerros tomunhienoa lunta, ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi miehen painosta kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä ponnisteleminen sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia kuin tavallinen käveleminen. Askel askeleelta kulkiessa ei jalkaa voinut nostaa ja laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan. Kun lumikenkä oli painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora kahdentoista tuuman korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni hiukkasenkaan viistoon, tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja painui alaspäin, kunnes lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan täytyi siis joka kerta ja koko aika nousta suorasti kaksitoista tuumaa, ennenkuin saattoi astua askeleen eteenpäin.
Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat, ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa, kun he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat tehdä, he ennättivät vain kolme mailia tunnissa. Tämä vaati pitempää päivätyötä, ja Päivänpaiste kohottikin työajan kahdeksitoista tunniksi vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämää tapaturmien varalle. Kun kolme tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen keittämiseen, aamiaiseen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen lämmittämiseen ja voimien kokoamiseen, eivätkä miehet enemmän kuin koiratkaan hukanneet monta minuuttia näistä yhdeksästä tunnista.
Selkirkissä, joka on lähellä Pelly-jokea oleva postiasema, ehdotti Päivänpaiste, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen hänen palatessaan Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli halukas rupeamaan hänen sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen. Hän murahteli jotakin kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria Päivänpaiste kuitenkin vaihtoi ja jätti oman uupuneen valjakkonsa lepäämään siksi, kunnes palaisi takaisin, ja lähti matkaan uusilla koirilla.
He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä, kun saapuivat Selkirkiin, ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle lähes viidensadan mailin pituiselle erämaataipaleelle, joka oli Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa pakkanen tai suoja, tie oli yhtäkaikki ummessa. Kun lämpömittari oli laskenut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä vaivalloisempaa, sillä ankaralla pakkasella lumikiteet olivat hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet. Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta kylmää. Päivänpaiste kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi. Hän säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi, että vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.
Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana, ja rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien virran poikki, milloin palaten takaisin, ja joskus heidän täytyi tehdä toistakymmentä yritystä, ennenkuin löysivät tien erikoisen pahojen paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli ensin koeteltava, ja joko Päivänpaiste tai Kama kulki edellä lumikengät jalassa ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos jää petti, saattoivat he pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan heidän ruumiinsa tekemän aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa sattui kumpaisellekin heistä. Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei vyötäisiin saakka kastunut mies voi kulkea paleltumatta; siispä jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä. Niin pian kuin märkä mies oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta edestakaisin, jottei olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri sytytti tulen. Tämän ääressä voitiin muuttaa vaatteita ja kuivata kastuneet vaatteet vastaisen tapaturman varalle.
Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joenjäällä voinut kulkea pimeässä, ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis, ja he koettivat toimia niin, ettei ainoatakaan hetkeä kulunut hukkaan. Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu, reki laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet kyyröttivät nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään syömään. Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljoa pienempi