"Hitto vie, Päivänpaiste, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti erehdyit", sanoi Ranskan Louis ojentautuen ja astuen tuolilta. "Vain rautainen mies voi sen tehdä. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei kymmentäkään naulaa enempää."
Säkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns väliin.
"Vain yksi säkki on pantava lisää."
"Kaksi!" huusi joku. "Kaksi oli määrä vedossa."
"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä", pani Kearns vastaan. "He nostivat vain seitsemänsataa viisikymmentä."
Mutta Päivänpaiste torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.
"Mitä hyödyttävät kaikki nuo turhat puheet? Mitä siitä, jos onkin yksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi varmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen."
Hän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin, kunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa, jännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen höltyä, ikäänkuin koetellen millä tavoin parhaiten saisi taakan nousemaan lattialta.
Ranskan-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:
"Päin mäntyä menee, Päivänpaiste!"
Päivänpaisteen lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä todella. Ja aivan huomaamatta, ilman äkillistä nykäystä tai ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka lattiasta ja heilui edestakaisin hänen jalkojensa välissä.
Olaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt lihaksensa niin, että teki kipeää, aivan herpaantui. Ranskan-Louis mutisi kunnioittavasti:
"Eläköön m'sieu Päivänpaiste! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri mies."
Päivänpaiste päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni muiden edellä tarjoilupöydälle päin.
"Punnitkaa!" huusi hän työntäen kukkaronsa punnitsijalle, joka pani sinne neljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden kukkaroista. "Tulkaa kaikki mukaan!" sanoi Päivänpaiste kääntyen.
"Juokaa mitä haluatte. Voittaja maksaa."
"Tämä on minun yöni!" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. "Olen yksinäinen urossusi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on syntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa joka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos! Aion heittää teidät kaikki lumeen. Tulkaa pihalle, kaikki arkajalat ja taikinanjuuret1, niin minä kastan teidät."
Meluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja pahimmat viinanjumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä omanarvontunto, ja hän läheni Päivänpaistetta käsi ojona.
"Mitä? Tekö ensin?" sanoi Päivänpaiste nauraen ja puristi hänen kättään kuin tervehtiessä.
"Ei ei", vastusti toinen kiireesti. "Aioin vain onnitella teitä syntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut lumeen. Mitä mahdollisuuksia minulla on pitää puoliani miestä vastaan, joka nostaa yhdeksänsataa naulaa?"
MacDonald painoi satakahdeksankymmentä naulaa, ja Päivänpaiste tarttui häneen vain toisella kädellään, nosti ravintolanomistajan äkkiä maasta ja heitti hänet suin päin kinokseen. Nopeasti lennätti hän sitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli hyödytöntä. He lensivät suin päin hänen käsistään, loukkaantumatta, kaikenlaisiin hullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi vaikeaksi tähtien himmeässä välkkeessä erottaa niitä, jotka jo oli heitetty lumeen, ja niitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Päivänpaiste rupesi tunnustelemaan heidän selkäänsä ja hartioitaan, päätellen heidän tilansa siitä, olivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.
"Joko olette kastettu?" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun hän ojensi hirveät kätensä.
Muutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä, ja toiset polvistuivat teeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle ja väittivät, että toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi pystyssä – Pohjois-Amerikan itäisen aarniometsien uutisasukkaita ja rajamaan miehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen syntymäpäivänä.
He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden sankareita, he olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä heiltäkään puuttunut sitä, mitä Päivänpaisteella oli niin suuressa määrin, nimittäin aivojen ja lihasten miltei täydellistä sopusuhtaisuutta. Heille ja heidän elämässään se oli luonnollista, eikä se Päivänpaisteellekaan ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli saanut jo syntyessään. Hänen hermonsa olivat herkemmät kuin muiden, hänen sieluntoimintansa, joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi kehittynyt, olivat nopeammat kuin muiden. Hänen lihaksensakin, vaikka ne ainekokoomukseltaan olivatkin samanlaiset kuin muiden lihakset. Hän oli nyt sellainen. Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin räjähdysaine. Hänen ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti, oli kysymyksessä leikki tai tosi. Ja kaiken liiman lisäksi hänessä oli tuota yliluonnollista voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin yksi ihminen miljoonista voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta, vaan sen laadusta, elimistön erinomaisuudesta ja lihasten aineen verrattomuudesta. Hän pani lihaksensa toimimaan niin nopeasti, että ennenkuin toinen sen huomasi ja ryhtyi vastarintaan, lihasten toiminnan tarkoitus oli jo saavutettu. Ja hän puolestaan huomasi vastustajan aikoman otteen niin nopeasti, että hän joko kokonaan vapautui siitä tai teki ajoissa vastaotteen.
"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", virkkoi Päivänpaiste tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä, mutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi. Pat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat."
Pat Hanrahan, entinen ammattinyrkkeilijä ja suurtappelija, astui esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa Päivänpaiste teki puolinelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pää edellä lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samanlaisella tempulla hankeen niin rajusti kuin hän olisi pudonnut kaksikerroksisen rakennuksen harjalta – "ennenkuin vielä ennätti olla varuillaan", kuten hän väitti.
Kaikki tämä ei vielä ollut uuvuttanut Päivänpaistetta. Hän ei edes ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa loimi hetken äkisti ja rajusti ja sitten seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc Watson, harmaapartainen, raudanvankka mies, jonka menneisyydestä ei kukaan mitään tiennyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen sekunnin murto-osassa, ennenkuin ennätti tehdä tavallisen rajun hyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Päivänpaiste hänen kimpussaan ja lannisti hänet täydellisesti hirveällä vauhdilla. Olaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Päivänpaisteen yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Päivänpaiste juuri ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Päivänpaiste kaatui kättensä varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin kompastui Päivänpaisteeseen. Ennenkuin hän ennätti nousta, oli Päivänpaiste keikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja korviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.
"Hitto