Yhdestoista luku
"Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:
"Istukaa!"
Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään ja sanoi sitten:
"Mikä on sinun nimes?"
"Sarah Williams."
"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"
"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."
"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."
"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa, ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko rouva häntä?"
"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka päästäs."
"Kiitos vain", sanoin mä, – "jos saan levähtää vähän aikaa, niin lähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä."
Hän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen miehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas. Sitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja sukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli olla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan tänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes minä rupesin pelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää mitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani ja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi. Hän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria luolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta), ja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja mikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon murhaan. Silloin sanoin minä:
"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos jotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka s'oli joka tappoi Huck Finnin."
"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka tahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet itse."
"No, johan nyt!"
"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus ei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä lynshattu.2 Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja oli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim."
"Mitä? Hänkö?" —
Minä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan jatkoi samaan vauhtiin:
"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja nyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni – kolme sataa dollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin – kaks sataa dollaria. Hän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli mukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki sitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet, mutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin että neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä sinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään häntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen takasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen tuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle jonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä juovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja parin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta. Ja siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat nyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja kaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että mukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin rahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään todistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan, kunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on viekas kuin peto."
"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No, neekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?"
"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he kyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään totuus."
"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?"
"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule satamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä uskon vähin minäkin – vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan vanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa tästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan ihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, – Jacksonin saareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan, sanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin panna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren yläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo neekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais, jos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen koommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos se todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan – hän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään iltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti."
"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan, joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn. Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:
"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"
"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti puoliyön perästä lähtevät he matkaan."
"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."
"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen päälleen kuin ketut."
"Jaha, sitä minä en ajatellut."
Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:
"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"
"M – M – Mary Williams."
Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä, kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain,