"Että minä olen tehnyt armeijatta ja miljoonatta, mitä teidän majesteettinne katsoi voivansa yrittää ainoastaan niiden avulla."
"Kuinka! Mitä sanottekaan? Mitä olette tehnyt?"
"Mitäkö olen tehnyt? No, sire, minä läksin ottamaan kiinni tuota teidän majesteettinne vastuksiksi tullutta miestä."
"Englantiin?"
"Aivan, sire."
"Te läksitte Englantiin ottamaan kiinni Monkia?"
"Teinkö siinä ehkä pahoin?"
"Te olette totisesti järjiltänne, monsieur!"
"En vähääkään, sire."
"Ja saitteko hänet muka vangiksi?"
"Sain kun sainkin, sire."
"Missä?"
"Leirissään."
Kuningas hypähti kärsimättömänä ja kohautti olkapäitään.
"Ja siepattuani hänet Newcastlen tiellä", lisäsi d'Artagnan yksinkertaisesti, "tuon hänet nyt teidän majesteetillenne."
"Te tuotte hänet minulle!" huudahti kuningas melkein suutuksissaan näennäisestä ilvehtimisestä.
"Niin, sire", vastasi d'Artagnan tyynesti, "tuon hänet nyt teille. Hän on tässä ulkopuolella isossa arkussa, johon on näverretty hengitysreikiä."
"Hyvä Jumala!"
"Oh, olkaa huoletta, sire, häntä on hoidettu visusti. Hyvässä kunnossa hän tulee ja täydellisesti säilyneenä. Suvaitseeko teidän majesteettinne nähdä ja puhutella häntä vai paiskaammeko hänet mereen?"
"Oi, hyvä Jumala!" hoki Kaarlo; "hyvä Jumala! Ettekö loukkaa minua arvottomalla pilalla? Olisitteko tehnyt ennen kuulumattoman rohkean ja nerokkaan tempun? Mahdotonta!
"Salliiko teidän majesteettinne minun avata ikkunan?" kysyi d'Artagnan ja avasi sen samassa.
Kuningas ei edes ehtinyt myöntää. D'Artagnan vihelsi kimeästi ja pitkään, uudistaen sitten yön hiljaisuudessa merkkinsä vielä kahdesti.
"Kas niin", hän sanoi, "nyt hänet tuodaan teidän majesteetillenne."
29.
Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon
Kuningas ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään; hän katseli milloin muskettisoturin myhäileviä kasvoja, milloin pimeätä ikkunaa, joka oli avattu yöhön. Mutta ennen kun hän oli ehtinyt selvittää ajatuksiaan, kantoi kuusi d'Artagnanin miestä – kaksi oli jäänyt vartioimaan venettä – taloon sen pitkänlaisen esineen, joka tällähaavaa sisälsi Englannin kohtalon. Parry otti sen vastaan.
D'Artagnan oli Calaisissa valmistuttanut jonkunlaisen ruumisarkun, jossa mies mahtui juuri mukavasti kääntymään. Pohja ja kyljet oli siististi sisustettu kylläkin pehmeäksi vuoteeksi, jotta aluksen vaarumisen ei tarvinnut tuntua tukalalta tässä omituisessa häkissä. Hengitysreiät, joista d'Artagnan oli maininnut kuninkaalle, oli näverretty kypärinsilmikkoa muistuttavaan liikkuvaan laudanpalaan, joka sijaitsi miehen kasvojen korkeudella. Vähäisimmänkin kirkaisun saattoi sillä tukehduttaa äkkiä painamalla sulkunastaa, ja tarpeen tullen itse kirkujankin.
Muskettisoturi tunsi niin hyvin miehistönsä ja vankinsa että hän koko matkalla pelkäsi kahta mahdollisuutta. Ensiksikin kenraali saattoi katsoa kuoleman mieluisammaksi kuin tämän kummallisen orjuuden ja hiljaisuuteen alistumatta toimittaa itsensä tukehdutetuksi. Toisekseen sopi ajatella, että vartijat lankeisivat vangin tarjousten kiusaukseen ja työntäisivät Monkin sijalle arkkuun päällikkönsä.
Sentähden olikin d'Artagnan viettänyt kaksi vuorokautta arkun vieressä yksinään kenraalin kaitsijana, jollaikaa hän turhaan tyrkytti tälle viiniä ja ravintoa sekä yritti alituiseen rauhoitella vankia sen kohtalon suhteen, joka oli tämän oudon pidätyksen jatkona. Kaksi pöydälle asetettua pistoolia ja paljastettu miekka olivat d'Artagnanin turvana ulkonaiselta häiritsemiseltä.
Vihdoin Scheveningeniin päästyään hän tiesi saavansa olla aivan huoletta. Hänen miehensä eivät millään muotoa tahtoneet sotkeutua vähäisimpäänkään rettelöön viranomaisten kanssa. Hän oli sitäpaitsi erityisesti kiinnittänyt puoleensa sen heistä, joka tavallaan toimi hänen luutnanttinaan ja jota olemme jo kuulleet puhuteltavan Mennevilleksi. Tämä oli muita lahjakkaampi ja pani alttiiksi enemmän, syystä että hän oli tunnollisempi. Hän toivoi luovansa itselleen tulevaisuuden d'Artagnanin palveluksessa ja olisi niin ollen mieluummin antanut hakata itsensä kappaleiksi kuin rikkonut päällikkönsä määräyksiä. Maihin noustessaan olikin d'Artagnan hänen hoivaansa uskonut arkun ja kenraalin hengityslaitteen. Kolme vihellystä kuullessaan piti Mennevillen toimittaa kuusi miestä kantamaan arkkua taloon, on jo mainittu, että luutnantti noudatti ohjetta säntilleen. Arkun siten tultua viimeiseen määräpaikkaansa d'Artagnan ystävällisesti hymyillen lähetti miehensä takaisin ja sanoi heille:
"Hyvät herrat, te olette tehneet suuren palveluksen hänen majesteetilleen kuningas Kaarle II: lle, joka nousee Englannin valtaistuimelle kuuden viikon kuluessa. Palkkionne korotetaan kaksinkertaiseksi; palatkaa nyt veneelle odottamaan minua."
Miehet poistuivat ilmaisten iloaan niin kovalla remulla, että äkäinen koirakin pelästyi.
D'Artagnan oli nostattanut arkun kuninkaan etuhuoneeseen. Hän sulki nyt huolellisesti huoneen ovet, avasi arkun ja haastoi kenraalille:
"Herra kenraali, minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi. Tiedän hyvin, että käyttäytymiseni ei ole ollut teidän arvoistanne miestä kohtaan soveliasta, mutta minulle oli tähdellistä, että piditte minua laivurina. Ja Englanti muuten on kovin epämukava maa kuljetuspuuhille. Toivon senvuoksi, että otatte huomioon kaiken tämän. Mutta nyt, herra kenraali", jatkoi d'Artagnan, "olette vapaa nousemaan ja liikkumaan."
Samassa hän leikkasi poikki pidäkkeet, joilla kenraali oli sidottu käsistä ja jaloista. Tämä nousi arkusta ja istuutui näköjään maltillisena odottaen kuolemaansa.
D'Artagnan avasi Kaarlen työhuoneen oven ja ilmoitti: "Sire, tässä näette vihollisenne, herra Monkin; tämän olin päättänyt tehdä teidän palvelukseksenne. Se on nyt tehty, käskekää te edelleen. Herra Monk", hän lisäsi vankiin kääntyen, "seisotte nyt hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II: n, Ison-Britannian hallitsijan edessä."
Monk tähtäsi kylmäkiskoisen järkkymättömän katseen nuoreen ruhtinaaseen ja vastasi:
"Minä en tunne mitään Ison-Britannian kuningasta. En tunne täällä edes ketään herrasmiehen nimeä ansaitsevaa, sillä kuningas Kaarle II: n nimessä on muuan kunnialliseksi mieheksi luulemani lähetti käynyt luonani virittämässä minulle halpamaisen ansan. Valitettavasti jouduin siihen ansaan, mutta muistakaa vain, mitä teille sanon, – juonen suunnittelijalle", kuninkaaseen kääntyen, "ja toimeenpanijalle", hän lisäsi d'Artagnanille. "Teillä on hallussanne ruumiini; voitte sen tappaa, ja minä esitän sitä teille, sillä te ette ikinä pääse sieluani tai tahtoani vallitsemaan. Älkääkä nyt pyytäkö minulta enää ainoatakaan sanaa, sillä tästä alkaen en avaa suutani edes huutoon. Olen puhunut."
Näissä sanoissa kalskahti vimmaisimman puritaanikiivailijan lannistumaton päättäväisyys. D'Artagnan katseli vankia kuin mies, joka oivaltaa jokaisen sanan arvon ja arvioitsee sen tarkalleen äänenpainosta.
"On selvä tosi", huomautti hän hiljaa kuninkaalle, "että kenraali on lujatahtoinen mies; kahteen vuorokauteen ei hän ole suostunut maistamaan leipäpalaakaan tai nielemään edes viinipisaraa. Mutta kun teidän majesteettinne nyt määrääkin hänen kohtalostaan, pesen minä käteni, kuten Pilatus sanoi."
Monk seisoi vaaleana ja alistuneena odottaen, katse tuimana ja käsivarret rinnalla ristissä.
D'Artagnan kääntyi jälleen häneen päin. "Te ymmärrätte kyllä", hän sanoi, "että vaikka tuo äsken virkkamanne oli muuten varsin kaunista puhetta, se ei voi tyydyttää ketään, ei edes itseänne. Hänen majesteettinsa