Atos kumarsi ja jännitti huomiotansa tarkkaamaan yksitellen jokaista tulossa olevaa sanaa, jotka Monkin huulten lausumina olivat harvinaisia ja kallisarvoisia kuin kastepisarat erämaassa.
"Te puhuitte minulle kuningas Kaarle II: sta", sanoi Monk, "mutta sanokaahan minulle, monsieur, mitä tekemistä minulla on tuon varjokuninkaan kanssa? Olen vanhentunut sodassa ja politiikassa, jotka kaksi alaa ovat nykyään niin kiinteästi liittyneet toisiinsa, että jokaisen soturin täytyy oikeutensa tai kunnianhimonsa vuoksi taistella jonkun yksilöllisen harrastuksen kannalta eikä sokeasti seuraten upseeriansa niinkuin tavallisissa sodissa. Minä puolestani en kenties halua mitään, mutta pelkään paljonkin. Nykyisestä sodasta riippuu Englannin ja kenties jokaisen englantilaisen vapaus. Miksi siis ollessani vapaana asemassa, jonka olen itselleni luonut, menisin ojentamaan käteni vieraan kahleisiin? Muuta ei Kaarle minulle ole. Hän on antautunut täällä taisteluihin, jotka hän on menettänyt; hän on siis huono sotapäällikkö. Hän ei ole onnistunut missään neuvotteluissaan, joten hän on huono valtiomies. Hän on ruikuttanut hätäänsä kaikissa Euroopan hoveissa, ja se osoittaa heikkoa ja hempeätä sydäntä. Mitään jaloa, mitään suurta, mitään voimakasta ei ole vielä koitunut tuosta sielusta, joka pyrkii hallitsemaan mitä suurinta valtakuntaa. Tiedän tästä Kaarlesta siis vain epäedullista, ja te tahdotte, että minä, tervejärkinen mies, vapaaehtoisesti heittäytyisin orjaksi olennolle, joka on minua alempana sotataidossa, politiikassa ja ihmisarvossa? Ei, monsieur; jahka joku suuri ja jalo teko saa minut pitämään arvossa Kaarlea, silloin kenties tunnustan hänen oikeutensa valtaistuimeen, jolta syöksimme hänen isänsä, kun häneltä puuttui niitä avuja, joita pojallakaan ei ole tähän asti ilmennyt. Mutta vielä tällä hetkellä pidän pätevinä vain omia vaatimuksiani: vallankumous on tehnyt minusta kenraalin, ja miekkani tekee minusta protektorin, jos tahdon. Esiintyköön Kaarle, näyttäytyköön, alistukoon nerolle aina avoinna olevaan kilvoitteluun ja ennen kaikkea hän muistakoon kuuluvansa sukuun, jolta vaaditaan enemmän kuin miltään muulta. Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää, monsieur. Minä en hylkää enkä hyväksy; jätän kysymyksen toistaiseksi, odotan."
Atos tiesi, että Monk oli täydellisesti selvillä kaikesta, mikä koski pakolaiskuningasta. Ei ollut sopiva hetki eikä paikka tämän keskustelun pitkittämiselle.
"Mylord", sanoi hän, "minun tulee siis vain kiittää teitä vielä."
"Mistä hyvästä, monsieur? Siitäkö, että olette arvostellut minua oikein ja että olen toiminut päätelmänne mukaisesti? Ei tosiaankaan kannata. Tämä kulta, jonka viette Kaarle-kuninkaalle, olkoon minulle hänen koetuksenaan: kun saan nähdä, mitä hän aikoo sillä tehdä, muodostan hänestä varmaankin mielipiteen, joka ei ole minulle vielä selvinnyt."
"Mutta ettekö pelkää joutuvanne epäillyksi, kun annatte kuljettaa pois summan, joka on tarkoitettu tukemaan vihollisenne aseita?"
"Viholliseniko, sanotte? Oh, monsieur, minulla ei mitään vihollisia ole. Minä palvelen parlamenttia, joka käskee minun taistella kenraali Lambertia ja Kaarle-kuningasta vastaan, kun nämä ovat sen vihollisia; minä siis taistelen. Jos parlamentti päin vastoin määräisi minut toimittamaan liput liehumaan Lontoon satamassa, asettamaan sotamiehet rannalle rintamaan kuningas Kaarlo II: n vastaanotoksi…"
"Niin te tottelisitte?" huudahti Atos ilahtuen.
"Suokaa anteeksi", peräytyi Monk hymyillen, "olinpa harmaapäisenäkin vähällä… mikä niin veikään järkeni? Minä olin vähällä puhua hulluuksia kuten nuori mies."
"Ette siis tottelisikaan?" tiedusti Atos.
"En sano sitäkään, monsieur. Isänmaani menestys ennen kaikkea. Jumala, joka on antanut minulle voimaa, on epäilemättä tahtonut, että minä käyttäisin tätä voimaa kaikkien parhaaksi, ja hän on samalla kertaa suonut minulle arvostelukykyä. Jos saisin parlamentilta tuollaisen määräyksen, niin miettisin ensin."
Atoksen kasvot synkistyivät.
"No niin", hän sanoi, "huomaan selvästi, että teidän korkea-arvoisuutenne ei ole taipuvainen suosiollisuuteen Kaarle-kuningasta kohtaan."
"Te kyselette minulta aina, kreivi; suokaa nyt minullekin vuoroni."
"Kernaasti, kenraali, ja johdattakoon taivas teidät vielä näkemään otolliseksi vastata minulle yhtä avomielisesti kuin minä vastaan teille!"
"Kun viette ruhtinaallenne tuon miljoonan, niin minkä neuvon aiotte hänelle antaa?"
Atos tähtäsi Monkiin ylpeän ja päättäväisen katseen.
"Mylord", hän vastasi, "tätä miljoonaa käyttäisivät kenties muut sovitteluihin, mutta minä aion kehoittaa kuningasta pestaamaan sillä kaksi rykmenttiä, lähtemään takaisin valtakuntaansa Skotlannin kautta; siellä te olette juuri palauttanut rauhan ja myöntänyt kansalle ne vapaudet, joita vallankumous oli sille luvannut, vaan ei toden teolla antanut, neuvon häntä itse johtamaan tätä pikku armeijaa, joka kyllä paisuu, olkaa varma siitä, ja antamaan surmata itsensä lippu kädessä ja miekka huotrassa sekä näin lausuen: 'Englantilaiset! Tässä kolmas hallitsija suvustani surmattavaksenne; varokaa Jumalan tuomiota!'" Monk painoi päänsä alas ja oli tovin ajatuksissaan.
"Jos hän onnistuisi", hän kysyi sitten, "mikä ei ole kyllä todennäköistä eikä silti mahdotontakaan, sillä maailmassa on kaikki mahdollista, niin mihin kehoittaisitte häntä edelleen?"
"Ajattelemaan, että hän oli Jumalan tahdosta menettänyt kruununsa, mutta ihmisten hyvällä tahdolla voittanut sen takaisin."
Ivallinen hymy vilahti Monkin huulilla. "Valitettavasti, monsieur", hän sanoi, "kuninkaat eivät kykene noudattamaan hyvää neuvoa."
"Voi, mylord, Kaarle II ei ole varsinainen kuningas", vastasi Atos vuorostaan hymyillen, vaikka hänen ilmeensä oli kokonaan toisenlainen kuin äsken Monkin.
"Lopettakaamme tämä, kreivi… sehän on toivomuksenne, eikö niin?"
Atos kumarsi.
"Annan määräyksen, että nassakat kuljetetaan minne haluatte. Missä asuttekaan, monsieur?"
"Pienessä kylässä virran suulla, teidän korkea-arvoisuutenne."
"Kas, sen kylän tunnenkin, – siinähän on viisi tai kuusi taloa?"
"Aivan oikein. Minä asun ensimmäisessä talossa kahden verkonkutojan luona; heidän veneellään tulin maihin."
"Entä oma aluksenne, monsieur?"
"Haakseni odottelee minua ankkurissa neljännespenikulman päässä merellä."
"Ette kai aio purjehtia pois suoraa päätä?"
"Mylord, yritän vielä kerran saada vaikutetuksi teidän korkea-arvoisuuteenne."
"Siinä ette onnistu", vastasi Monk; "mutta on tärkeätä, että lähdette Newcastlesta läsnäolonne herättämättä vähäisintäkään epäluuloa, joka voisi vahingoittaa teitä tai minua. Upseerini arvelevat, että Lambert hyökkää huomenna kimppuuni. Minä päin vastoin menen takuuseen siitä, että hän ei hievahdakaan; se on minun nähdäkseni mahdotonta. Lambert johtaa armeijaa, jolla ei ole yhdenmukaisia periaatteita, ja hajallisin aineksin ei armeija paljoonkaan pysty. Minä taasen olen opettanut väkeni siihen käsitykseen, että käskyvaltani on vielä ylemmän käskyvallan alainen, ja siitä johtuu, että hekin minun jälkeeni, ympärilläni ja alapuolellani yrittävät jotakin. Siitä on myös seurauksena, että jos minä kuolen, kuten voi helposti sattua, armeija ei heti joudu sekasortoon, ja jos näen hyväksi poistua, niinkuin väliin on tarpeellista, ei leirissäni synny mitään levottomuutta tai häiriötä. Minä olen englantilaisten magneettina, luonnollisen myötätunnon voima vetää heitä puoleeni. Minua vastaan lähetetyt eripuraiset miekat kääntyvät puolelleni. Lambertilla on tällähaavaa johdettavinaan kahdeksantoistatuhatta karkulaista. Mutta käsittänette, että minä en ole puhunut tästä upseereilleni. Mikään ei ole armeijalle hyödyllisempää kuin taistelun läheisyyden tunne: kaikki pysyvät silloin valveilla, kaikki ovat varuillaan.