"Miljoonan!" huudahti Monk, jota Atos vuorostaan nyt silmäili tiukasti ja tutkivasti.
Monk huomasi sen, ja hänen epäluuloisuutensa heräsi jälleen.
"Tämä mies virittää minulle ansaa", ajatteli hän. "Tahtoisitte siis", hän virkkoi, "hankkia jälleen haltuunne tuon summan?"
"Jos sallitte, mylord."
"Tänäänkö?"
"Vielä tänä iltana, niiden olosuhteiden takia, jotka teille mainitsin."
"Mutta, monsieur", huomautti Monk, "kenraali Lambert on yhtä lähellä luostaria kuin minäkin. Minkätähden ette kääntynyt hänen puoleensa?"
"Syystä että tärkeissä asioissa on toteltava vaistoaan ennen kaikkea, mylord. No niin, kenraali Lambert ei herätä minussa samaa luottamusta kuin te."
"Olkoon menneeksi, monsieur; toimitan teille takaisin rahanne, jos ne vielä ovat siellä. Mutta voihan silti sattua että niitä ei enää löydy. Vuodesta 1648 on kaksitoista vuotta kulunut, ja sillä aikaa on paljon tapahtunut."
Monk toisti tämän muistutuksensa nähdäkseen, käyttäisikö ranskalainen aatelismies täten avautunutta pääsytietä mutta Atos ei edes silmää räväyttänyt.
"Vakuutan teille, mylord", sanoi hän lujalla äänellä, "että ne kaksi nassakkaa varman uskoni mukaan eivät ole vaihtaneet paikkaa eivätkä omistajaa."
Vastaus häivytti Monkin mielestä yhden epäluulon, mutta herätti sijalle toisen.
Tämä ranskalainen oli varmaankin lähetetty johdattamaan parlamentin suojelijaa johonkin harha-askeleeseen; tieto kulta-aarteesta oli kaiketi vain veruke, jolla tahdottiin houkutella hänen voitonhimoaan. Tuota aarretta ei voinut olla olemassa. Monkin piti vain saada itse teossa näytetyksi toteen ranskalaisen aatelismiehen juonen valheellisuus kääntää vihollistensa keksimä eksytysyritys voitoksi maineelleen. Samassa olikin Monk selvillä menettelystään.
"Monsieur", hän sanoi Atokselle, "suonette minulle kunnian ottaa osaa illalliseeni?"
"Kiitän, mylord", vastasi Atos kumartaen, "sillä te osoitatte minulle suosiollisuutta, jonka arvoiseksi tunnen itseni, koska oma kiintymykseni liittää minua teihin yhä enemmän."
"Epäröimätön suostumuksenne tarjoukseeni on minulle sitä suurempi kohteliaisuus, kun keittiööni kuuluu vain pieni henkilökunta ja muonanhankkijani ovat tänä iltana palanneet tyhjin käsin. Jollei muuan teidän kansallisuuteenne kuuluva kalastaja olisi eksynyt leiriini, olisi kenraali Monkin täytynyt tänään käydä levolle illallisettaan. Nyt on minulla siis kuitenkin tuoretta kalaa, mikäli myyjä vakuutti."
"Mylord, vastaanotan tarjouksenne etupäässä vain saadakseni kunnian viipyä seurassanne hieman pitempään."
Tämän kohteliaisuuksien vaihdon jälkeen, jollaikaa kenraali ei ollut unohtanut rahtuakaan varovaisuudestaan, katettiin honkapöydälle illallinen tai sen niminen ainakin. Päällikkö viittasi kreivi de la Fèreä istumaan pöydän ääreen ja asettui itse vastapäätä. Ylhäisille pöytäkumppanuksille tuotu ainoa ruokalaji, vadillinen keitettyä kalaa, tuntui kelpaavan nälkäiselle vatsalle enemmän kuin hemmoitellulle herkutteluhalulle.
Heidän siten aterioidessaan – syöden kalaa ja kulautellen huonoa olutta – Monk antoi kertoilla itselleen viimeisistä frondelaistapauksista, prinssi de Condén ja kuninkaan kesken tehdystä sovinnosta ja hänen majesteettinsa oletetusta naimisiinmenosta infantinna Marie Thérèsen kanssa. Mutta molemmin puolin karteltiin ollenkaan kajoamasta niihin valtiollisiin harrastuksiin, jotka tällähaavaa olivat Englannille, Ranskalle ja Hollannille yhteisinä tai oikeastaan eroittivat niitä toisistaan.
Keskustelu toi Monkiin varmuuden seikasta, jonka hän oli havainnut jo ensimmäisistä sanoista, nimittäin että hän oli tekemisissä miehen kanssa, jolla oli korkea yhteiskunnallinen asema.
Tällainen mies ei voinut olla salamurhaaja, ja Moukista tuntui mahdottomalta luulla häntä vakoojaksikaan; mutta Atoksessa ilmeni samalla kertaa niin suurta oveluutta ja lujuutta, että Monk arveli voivansa päätellä hänet salaliittolaiseksi.
Heidän noustuaan pöydästä Monk aloitti jälleen äskeisestä:
"Uskotte siis aarteenne olevan tallella, monsieur?"
"Niin, mylord."
"Ihan tosissanne?"
"Aivan ehdottomasti."
"Ja te luulette kykenevänne löytämään jälleen paikan, johon se on haudattu?"
"Ensi näkemällä."
"No niin, monsieur", sanoi kenraali, "pelkästä uteliaisuudesta tulenkin mukaan. Ja seurani on teille tarpeellinenkin, sillä ilman minua tai jotakuta upseeriani teille kävisi peräti työlääksi kulkea leirini läpi."
"En sallisi teidän vaivautua minun tähteni, kenraali, jollen todella tarvitsisi seuraanne; mutta suostun tarjoukseenne tunnustaen, että se ei ainoastaan ole minulle suuri kunnia vaan myöskin välttämätön."
"Haluatteko, että otamme väkeä saattueeksemme?" kysyi kenraali.
"Sitä luulen tarpeettomaksi, ellette itse näe siihen aihetta. Kaksi miestä ja hevonen hyvin riittävät noiden kahden nassakan kuljettamiseksi purteen, jolla tänne saavuin."
"Mutta onhan kuokittava ja kaivettava maata, kangottava ylös kiviä; varmaankaan ette aio suoriutua siitä työstä omin käsin?"
"Ei ole tarvis kaivaa eikä kuokkia, kenraali. Aarre on kätketty luostarin hautaholviin. Paaden alla, johon on kiinnitetty iso rautarengas, on neljä porrasastuinta. Nassakat ovat vierekkäin näiden juurella, peitettyinä ruumisarkun muotoon iskostetulla kipsikerroksella. Ohjauksenani on sitä paitsi muistokirjoitus, josta paasi on tunnettavissa, ja koska minä en näin arkaluontoisessa ja luottamusta vaativassa asiassa tahdo salata mitään teidän korkea-arvoisuudeltanne, mainitsen sen tässä:
"Hic jacet venerabilis Petrus Gulielmus Scott, Canon Honorab. conventus Novi Castelli. Obiit quarta et decima Feb. ann. Dom. MCCVIII. Requiescat in pace."23
Monk ei menettänyt sanaakaan kuuluvistaan. Häntä hämmästytti, että mies saattoi olla joko niin harvinaisen kavala ja näytellä osaansa niin verrattomasti tai niin avomielisen luottavainen pyytäessään saada korjata talteen miljoonansa olosuhteissa, joissa tikarinpisto voi helposti vaarantaa sen, – keskellä armeijaa, joka olisi pitänyt varkautta laillisena hyvityksenä.
"Hyvä on", hän sanoi, "tulen mukaan, ja seikkailu näyttää minusta niin ihmeelliseltä, että kannankin itse soihtua."
Tämän lausuessaan hän sitaisi kupeelleen lyhyen miekan, pisti vyöhönsä pistoolin ja paljasti samalla ihokkaansa avautuessa hienorenkaisen teräspaidan, joka oli aiottu suojaksi salamurhaajan survaisulta.
Sitten hän otti vasempaan käteensä skotlantilaisen tikarin ja sanoi Atokseen kääntyen:
"Oletteko valmis, monsieur?"
"Minä olen."
Atos valmistausi päin vastoin kuin Monk. Hän irroitti väkipuukkonsa ja laski sen pöydälle, päästi soljesta hankkiluksensa ja asetti tikarin viereen miekkansakin, avasi sitten teeskentelemättömästi ihokkaansa nauhasolmut ikäänkuin ottaakseen esille nenäliinansa ja antoi paljaan rintansa kuultaa hienon batistipaidan alta. Hänellä ei siis ollut hyökkäys- eikä puolustusaseita.
"Kerrassaan kummallinen mies!" ajatteli Monk. "Hän lähtee ihan aseettomana. Mutta varmaankin hänellä on väijytys sovitettuna jonnekin."
"Kenraali", virkkoi Atos ikäänkuin arvaten hänen epäluulonsa, "te tahdotte, että me olemme perillä yksin, ja se on hyvä. Mutta suuren päällikön ei sovi koskaan huimapäisesti antautua alttiiksi yllätyksille. On pimeä, nevan poikki kulkiessamme voi esiintyä vaaroja. Ottakaa saattue."
"Olette oikeassa", myönsi Monk.
Hän huusi:
"Digby!"
Adjutantti