"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat", sanoi upseeri äskeiseen tapaansa.
"Kuulkaa, herra d'Artagnan", jatkoi Ludvig kuumeellisen kiihtyneesti, "ettekö te voi olla yhtä kärsivällinen kuin minä? Ettekö voi tehdä samoin kuin minäkin? Sanokaa!"
"Ja mitä teette, sire?"
"Odotan."
"Se käy laatuun teidän majesteetillenne, koska olette nuori, mutta minulla, sire, ei ole aikaa odottaa. Vanhuus vaanii ovellani, ja sen kintereillä kuolema, pilkistellen jo majaani. Teidän majesteettinne vasta aloittaa elämän; se on täynnä toiveita ja tulevaista onnea. Mutta minä, sire, seison näköpiirin toisella äärellä, ja me olemme niin etäällä toisistamme, että minulla ei mitenkään riitä aikaa odottamaan, kunnes teidän majesteettinne ehtii minun kohdalleni."
Ludvig asteli kierroksen kamarissaan yhä pyyhkien otsaltaan runsasta hikeä, joka olisi hätäännyttänyt lääkärit, jos he olisivat nähneet kuninkaan sellaisessa tilassa.
"Hyvä on, monsieur", virkkoi Ludvig XIV sitten jämeästi; "te haluatte vetäytyä rauhaan, – sen saatte tehdä. Te esitätte minulle eronpyyntönne muskettisoturien luutnantin arvosta?"
"Asetan sen nöyrästi teidän majesteettinne jalkojen juureen, sire."
"Se riittää. Toimitan eläkkeenne määrätyksi."
"Olen teidän majesteetillenne tuhatkertaisesti kiitollinen."
"Monsieur", huomautti kuningas vielä väkinäisesti ponnistautuen, "luulen teidän sentään menettävän hyvän isännän."
"Ja minä olen siitä varma, sire."
"Löytänettekö koskaan samanlaista?"
"Oh, sire, tiedän hyvin, että teidän majesteetillanne ei ole maailmassa vertaistanne. Tästälähtein en enää rupeakaan minkään kuninkaan palvelukseen; jättäydyn omaksi herrakseni."
"Te lupaatte sen?"
"Vannon sen teidän majesteetillenne."
"Panen mieleeni vakuutuksenne, monsieur."
D'Artagnan kumarsi.
"Ja te tiedätte, että minulla on hyvä muisti", jatkoi kuningas.
"Niin, sire, ja kuitenkin toivoisin teidän majesteettinne muistin nyt pettävän, jotta unohtaisitte kaiken sen kurjuuden, joka minun on ollut pakko paljastaa nähtäväksenne. Teidän majesteettinne on niin kerrassaan yläpuolella köyhien ja vähäpätöisten, että toivon…"
"Minun majesteettini, monsieur, johtuu tekemään kuten aurinko, joka näkee kaikki, suuret, ja pienet, rikkaat ja köyhät antaen loistoa toisille, lämpöä toisille, kaikille elämää. Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi, te olette vapaa."
Ja kuningas kiirehti viereiseen huoneeseen tukahduttaen käheän nyyhkäisyn.
D'Artagnan otti hattunsa pöydältä, jolle oli sen heittänyt, ja läksi.
15.
Pakolainen
D'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas kutsui kamarijunkkarinsa.
"Minulla on teille tehtävä, monsieur", hän sanoi.
"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."
"Odottakaa siis."
Ja nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle maksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui jotakin voitonriemun kaltaista:
'Herra kardinaali!
Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.
Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista. Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.
Ludvig.' Kuningas tarkisti kirjeen ja sulki sen sinetillä.
"Viekää tämä kirje herra kardinaalille", hän käski.
Aatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin jännittyneenä odottamassa.
"Mitä kuuluu?" kysyi ministerin kamaripalvelija.
"Monsieur", ilmoitti aatelismies, "tässä on kirje hänen ylhäisyydelleen."
"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken jälkeen."
"Ah, te tiesitte, että hänen majesteettinsa…"
"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen majesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?"
"En tiedä, mutta kovin hän kirjoittaessaan huokaili."
"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen huokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur."
"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella, monsieur."
"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen majesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan vain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä kaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret itkivät, se on varma."
"No, onnestako se itkukin lähti?"
"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia lemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä hyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle."
"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy olevan kellekään salaisuus?"
Bernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa, noustessaan ylös portaita:
"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille menestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä väliä, – sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi sisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset myötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan; kaikki saavat tyydytyksensä."
"No niin, minusta kuitenkin tuntuu", huomautti kamarijunkkari päätänsä pudistaen, "että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä kaikkea."
"Hyvä ystävä", vakuutti Bernouin, "olen varma puheestani: herra d'Artagnan on kertonut minulle kaikki."
"Vai niin! Ja mitä hän sanoi, antakaahan kuulla!"
"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta, tietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela vainukoira.
"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut mademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'
"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että luulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia vastaan?'
"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on itsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän on ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle de Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'
"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä