Nähdessään upseerin saapuvan kuningas viittasi kamaripalvelijansa ja kamarijunkkarinsa poistumaan.
"Kenellä huomenna on vartiovuoro, monsieur?" kysyi hän sitten.
Upseeri kumarsi sotilaallisen jäykästi ja vastasi:
"Minulla, sire."
"Mitä! Vielä teillä?"
"Minulla yhä."
"Mistä se johtuu, monsieur?"
"Sire, matkoilla muskettisoturit huolehtivat teidän majesteettinne huonekunnan koko vartiopalveluksesta, – teidän, leskikuningattaren ja kardinaalin, joka lainaa kuninkaalta paremman osan tai oikeammin suuremman osan kuninkaallista henkivartiota."
"Mutta väliaikoina?"
"Väliaikaa, sire, pidetään ainoastaan parille-, kolmellekymmenelle miehelle kerrallaan, sadankahdenkymmenen ollessa vartiopaikoillaan. Louvressa on toista, ja siellä käytän korpraalia sijaisenani levähdyshetkiksi; mutta matkalla ei tiedä, mitä voi tapahtua, sire, ja mieleni tekee hoitaa toimeni itse."
"Olette siis palvelusvuorolla kaiket päivät?"
"Ja yöt, niin, sire."
"Monsieur, sitä en voi sallia; minä tahdon, että käytätte lepoaikoja."
"Varsin hyvä, sire, mutta minä en tahdo."
"Miten tarkoitatte?" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän vastauksen merkitystä.
"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos paholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin hän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi saapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!"
"Mutta sillä tavoinhan te kulutatte itsenne loppuun, monsieur."
"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja Ranskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa.
Älkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se oudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut."
Kuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. "Olette siis täällä varhain aamulla?"
"Niinkuin nytkin, sire."
Ludvig mitteli muutamaan kertaan kamarinsa lattiaa; oli helppo nähdä, että hän kiihkeästi halusi puhua ja että joku pelko pidätteli häntä käymästä asiaan.
Luutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen käsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen viiksiänsä pureskellen:
"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä vetoa, että hän ei saa sanoiksi."
Kuningas pitkitti kävelyään, tuon tuostakin luoden syrjäsilmäyksen luutnanttiin.
"Isänsä ilmetty kuva", jatkoi toinen salaista arvosteluaan; "hän on yhtaikaa korskea, itara ja arka. Rutto tuollaisen herran periköön!"
Ludvig seisahtui.
"Luutnantti?" hän virkkoi.
"Tässä olen, sire."
"Minkätähden te tänä iltana huusitte tuolla juhlasalissa: 'Kuninkaan palveluskunta, hänen majesteettinsa muskettisoturit'?"
"Kun te käskitte, sire."
"Minä?"
"Te itse."
"En todella virkkanut sanaakaan siihen suuntaan, monsieur."
"Sire, käskyn voi antaa merkillä, liikkeellä, silmäniskuna yhtä selvästi kuin sanallakin. Pelkkiin korviinsa turvautuva palvelija olisi vain puolikuntoinen velvollisuuksiensa hoitamisessa."
"Teillä on siis hyvinkin terävät silmät, monsieur?"
"Kuinka niin, sire?"
"Koska ne näkevät olematonta."
"Silmäni ovat tosiaan välttävässä kunnossa, sire, vaikka ne ovatkin jo paljon ja kauan palvelleet herraansa; ne eivät ole koskaan pettäneet, milloin niiden nähtäväksi on esiintynyt jotakin. Tänä iltana ne havaitsivat, että teidän majesteettinne punehtui haukottelun halusta ja tähysteli kaunopuheisin toivotuksin ensin hänen ylhäisyyttään, sitten hänen majesteettiaan leskikuningatarta ja lopuksi ulko-ovea, ja ne seurasivat noita ilmeitä niin tarkoin, että näkivät teidän majesteettinne huulten ääntävän: miten pääsisin tästä?"
"Monsieur!"
"Tahi ainakin: muskettisoturini! Silloin en voinut epäröidä. Se katse koski minua, käsky kuului minulle; huusin sen siis heti julki. Eikähän teidän majesteettinne osoittanutkaan minun olleen väärässä, vaan ihan oikeassa, koska poistuitte samassa."
Kuningas kääntyi hymyillen; hetkisen kuluttua hän jälleen kohdisti kirkkaat silmänsä noihin kasvoihin, joiden älykkyys, urheus ja lujuus muistuttivat kotkan rivakkaa ja ylpeätä tähtäystä päin aurinkoa.
"Hyvä on", sanoi hän turhaan yritettyään saada upseeriansa painamaan katsettaan alas.
Mutta kun kuningas sitten jälleen vaikeni, kiepahti toinen kannoillaan ja astui kolme askelta ovea kohti tuumien:
"Hän ei puhu, mordioux! Hän ei puhu!"
"Kiitän teitä, monsieur", virkkoi kuningas nyt.
"Totisesti", pitkitti luutnantti mietiskelyään, "se vielä olisi puuttunut, että olisi saanut nuhteet, kun on ollut vähemmän typerä kuin muut."
Ja karskisti helisyttäen kannuksiaan hän saapui ovelle.
Mutta kynnyksellä hän kääntyi tuntien, että kuninkaan halu veti häntä takaisin.
"Onko teidän majesteettinne sanonut minulle kaikki?" kysyi hän aivan erikoiseen tapaan, joka näyttämättä karttavan kuninkaallista luottamusta ilmaisi niin suostuttelevaa suoramielisyyttä, että kuningas heti vastasi:
"Tosiaan, monsieur, lähestykäähän vielä."
"Kas vain!" arveli upseeri itsekseen; "hän rohkaistuu viimeinkin!"
"Kuulkaa."
"En menetä sanaakaan, sire."
"Te nousette ratsaille, monsieur, kello neljä aamulla ja toimitatte hevosen satuloiduksi minulle."
"Teidän majesteettinne tallista?"
"Ei, jonkun sotilaanne ratsun."
"Hyvä on, sire. Eikö muuta?"
"Ja te saatatte minua."
"Yksin?"
"Yksin."
"Tulenko noutamaan teidän majesteettianne vai odotanko?"
"Saatte odottaa."
"Missä siis, sire?"
"Puiston pikkuportilla."
Luutnantti kumarsi oivaltaen, että kuninkaalla ei ollut hänelle sen enempää sanottavaa.
Kuningas viittasikin häntä ystävällisellä kädenliikkeellä peräytymään. Upseeri poistui kuninkaan kamarista ja palasi mietteissään lepotuoliinsa, missä hän ei suinkaan pyrkinyt unen helmaan niinkuin olisi voinut myöhäisestä vuorokauden vaiheesta päättää, vaan ryhtyi syvällisempään ajatteluun kuin hän oli milloinkaan katsonut maksavan vaivaa. Näiden mietteiden tulos ei ollut ollenkaan niin murheellinen kuin äskeisen aprikoimisen.
"No, nyt hän on aloittanut", tuumiskeli hän; "rakkaus häntä lykkii, hän marssii, marssii eteenpäin! Kuningasta ei hänessä ole muuta kuin nimeksi, mutta kenties hänessä mies pätee johonkin. Saammehan nähdä aamusella… Hei, hei!" huudahti hän äkkiä suoristautuen; "jo sainkin suurenmoisen aatoksen, mordioux! Kenties se vihdoin viimeinkin luo onneni!"
Ja upseeri nousi astelemaan edestakaisin avarassa eteishuoneessa, kädet ihokkaansa taskuissa.
Vahakynttilä liehui rajusti,