Hän viittaa yhä: – mene, minä seuraan.
Te ette mennä saa.
Pois kätenne!
Mut älkää menkö.
Kohtaloni kutsuu,
Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
Kuin Numidian jalopeuran jänne. —
Hän yhä viittaa. – Päästäkää mua, herrat. —
Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää
Mua nyt; – pois! sanon. – Mene, minä seuraan.
Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.
Jäljessä! Totella hänt' emme saa.
Niin, seuratkaamme. – Miten päättyy tämä?
Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.
Sit' ohjatkohon Luoja!
Seuratkaamme!
Viides kohtaus.
Syrjäinen paikka terassilla.
Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.
Mua kuule.
Kuulen.
Kohta koittaa hetki,
Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin
Palata täytyy mun.
Sua, henki parka!
Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,
Mit' ilmoitan.
Mun tulee kuulla; puhu.
Ja kostaa myös, kun kuullut olet.
Mitä?
Min' olen isäs henki,
Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,
Ja päivät paastoomahan valkeassa,
Siks kunnes elämäni inhat synnit
Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa
Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,
Tarinan kertoisin, min lientein sana
Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,
Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,
Hajoittais sykkyräiset suortuvat
Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais
Kuin hurjan piikkisian harjakset.
Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset
Saa korvat tietää. – Kuule, Hamlet, kuule,
Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, —
Oi, Herra taivaan!
Murhansa julma, luonnoton sa kosta.
Murhansa?
Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,
Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.
Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,
Kuin hartaus ja rakkauden aatos,
Ma kostoon syöstä saan.
Sa suostut, huomaan.
Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,
Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,
Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,
Käy huhu, että maatessani käärme
Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa
Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'
On petetty; mut, jalo nuorukainen,
Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,
Nyt kantaa kruunua.
Oi, aavistusta!
Mun setäni.
Se sukurutsa, haurelias peto,
Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,
Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni —
Tuon tekopuhtaan – riettaan himon helmaan.
Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!
Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,
Ett' aina vihkivalan kanssa kulki
Se käsityksin; ja noin aleta
Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa
Mun suhteeni on vaivainen!
Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,
Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,
Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,
Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,
Ja vainun saapi haaskasta.
Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.
Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla
Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs
Mun turvattoman päälle, pullossa
Kirotun villikaalin mehua,
Ja valoi korvieni soliin tuota
Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen
Niin vihollinen vaikutus on, että
Se, nopeaan kuin elohopea,
Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,
Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,
Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää
Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;
Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,
Pahoille,