Me tarjoamme nöyräst' apuamme
Ja käskyä vaan odotamme.
Kiitos,
Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!
Kiitos,
Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ja, pyydän, poikani luo heti käykää,
Tuon muuttunehen raukan. – Joku teistä
Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.
Jumala suokoon käyntimme ja työmme
Hänelle iloksi ja avuks.
Amen!
Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast'
On tervehinä palannehet.
Aina
Sin' olet hyväin sanomien tuoja.
Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani,
Kuin sieluni on tehtäväni pyhä
Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan.
Nyt luulen, – aivoni jos yhtä tarkan
Saa vainun sukkeluuden jäljistä
Kuin ennen, – luulen, sanon, keksineeni
Hamletin hulluutehen tosi syyn.
Se kerro, sitä kuulla haluan.
Mut lähettiläät ensin; sitten tulee
Pitojen päällisruoaks uutiseni.
Heit' itse pyydä sisään tulemaan. —
Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä
Poikamme epävointiin syyn ja juuren.
Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo
Ja meidän liian kiire naimisemme.
Siit' otan selvän.
Terve, ystäväni!
No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?
Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön,
Kuningas oiti pani estämään
Veljensä-pojan pestaukset, jotka
Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan,
Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että
Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään,
Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta
Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti
Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi,
Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin
Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan
Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin.
Iloiten tuosta vanhus hälle antoi
Eläkkeeks kolmetuhat kruunua
Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan
Ne soturit, jotk' oli pestannut;
Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty,
Ett' armost' antaisitte tämän joukon
Vapaasti käydä halki maittenne,
Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan,
Kuin säätää kirja tää.
Se mieleen meille;
Lukea tahdomme sen aikanansa,
Asiat' aatella ja vastata.
Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne!
Levolle menkää. Illaks tervetulleet
Pitoihin tänne!
Nyt se toimi päättyi.
Mun herrani ja armollinen rouva,
Selvittää tässä, mit' on majesteetti
Ja mitä velvollisuus on, ja miksi
Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa,
Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista.
Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu
Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta,
Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu:
Ma sanon hullu; sillä mitä muuta
On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet,
Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu.
Mut olkoon.
Mutkat pois ja asiaan.
En käytä, rouva, mutkia, sen vannon.
Hän hullu on, se totta; totta, että
Se paha on, ja paha, että totta.
Hupainen sananväänne; mutta pois se!
En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme,
Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että
Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla
Puutteellisella muutoksell' on syynsä.
Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös.
Nyt aatelkaa:
On tytär mulla, – on, kosk' on hän mun —
Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle,
Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.
"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle
Ophelialle."
Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. – Niin:
"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.
Tuon onko Hamletilta saanut häh?
Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. —
"Epäile tähden paloa
Ja kirkkaan päivän valoa;
Totuutta