"Sen ilmestyessä kuuluu myös ääniä. Monta pyhimystä tulee lukemattomien enkelein seurassa ja he puhuvat minulle; kuulen heidän äänensä, mutta toiset eivät sitä kuule. Ne ovat minulle hyvin rakkaat – ne ääneni, niinkuin niitä nimitän."
"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?"
"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata."
"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?"
Hän huokasi ja sanoi:
"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä – eivät ne muuta ole voineet ilmoittaa."
"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin."
"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi niinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja paremmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on pelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka ja kenen kautta – sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun tänäpäivänä."
Kun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään innostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt sotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja puna nousi kasvoille.
"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän luoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja voimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava rakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi] päähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi."
Olin hämmästynyt ja sanoin:
"Sinä Johanna? Sinä, vielä lapsi, johtaisit sotajoukkoja?"
"Niin, ensin minäkin olin siitä aivan masentunut. Sinä sanoit oikein, olenhan vielä aivan lapsi ja niin oppimaton – oppimaton kaikessa, mikä sotaan kuuluu. – Kuinka voin minä elää sotamiesten kanssa ja kärsiä sodan rasituksia. Mutta Herra on heikoissa väkevä, minä en sitä epäile. Hän auttaa minua, kunnes Ranska vapautuu Englannin ylivallasta. Ääneni eivät ole minulle koskaan valehdelleet, kuinka voisin niitä epäillä. Ne sanovat, että minun pitäisi mennä Robert de Baudricourtin, Vaucouleursin linnanherran puheille ja hän antaa minulle sotamiehiä, jotka saattavat minut kuninkaan luo. Jo vuoden kuluttua saamme aikaan taistelun, joka on alkuna – eikä sitten ole pitkä aika loppuun."
"Missä se taistelu tulee olemaan?"
"Sitä eivät ääneni ole ilmoittaneet; eivätkä sitäkään, mitä tänä vuonna tapahtuu. Sen vain tiedän, että Herra on valinnut minut nämä toimittamaan. Sitä taistelua seuraa toisia ja muutaman viikon kuluttua on Englannin valta murrettu ja kruunu pantu Dauphinin päähän sillä niin on Jumalan tahto; ääneni ovat niin sanoneet ja epäilisinkö niitä! – Ne puhuvat vain totta."
Nuo olivat hämmästyttäviä tietoja. Järkeni ei voinut niitä käsittää, mutta sydämmessäni ne uskoin, – ja siinä uskossa olen pysynyt tähän päivään asti. Nyt sanoin:
"Uskon todeksi, mitä olet sanonut, Johanna, ja olen iloinen, että saan sinun kanssasi lähteä tuohon suureen sotaan."
Hän katsoi ihmeissään minuun.
"Se on tosi, että sinä lähdet kanssani sotaan, mutta kuinka sen tiesit?"
"Olen kerran kuullut sinun itseksesi lausuvan, että minun pitää lähteä sinun kanssasi, ja silloin lähtevät myös Jean ja Pierre, mutta ei Jaques."
"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain asian tietää, enkä ole aavistanut, että minun piti lähteä sinun kanssasi sotaan. Mutta kuinka sinä sen sait tietää?"
Silloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle ilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti kuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan. Hän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä lupasin ja pidinkin lupaukseni.
* * * * *
Kaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti; hänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä arvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli hänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen olennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja vaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti jotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä pysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.
Illalla hän sanoi salaa minulle:
"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes tarvitsen sinua."
Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen. Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista, jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa niin puhtaana loppuun asti.
Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita, pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä. Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin, ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi kirjeen lähettämiseen.
Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi. Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit. Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.
Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset, että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:
"Puhuako minun kanssani?"
"Niin, ylhäinen herra."
"Hm – minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."
Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa. Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan,