Kuudes luku
Tähän asti oli elämämme kulunut rauhallisesti, vaikka sota riehui joka taholla ympärillämme ja ryöstävät ja hävittävät rosvojoukot, jotka kaikkialla kulkivat, olivat monta kertaa niin lähellä syrjäistä kyläämme, että öisellä taivaalla näimme onnettoman punaisen hohteen, joka todisti, että joku kylä tai maatalo oli pistetty tuleen; ja kaikki tiesivät tai kumminkin aavistivat, että kerran meidänkin vuoromme tulisi. Tämä pelko yhä eneni pari vuotta Troyesin liiton jälkeen.
Ranskassa oli kamala vuosi. Eräänä päivänä oli meillä pojilla ollut tavallinen tappelu Maxeyn kylän vihattujen burgundilaisten poikain kanssa, ja iltahämärässä palasimme kotiin lyötyinä ja väsyneinä. Silloin kuulimme äkkiä hätäkelloja soitettavan kylässä. Läksimme juoksemaan ja huomasimme kylään tullessamme tulisoihduilla valaistun torin täynnä väkeä. Kirkon portailla seisoi vieras burgundilainen pappi, joka kansalle puhui uutisia, minkä johdosta ihmiset alkoivat vihasta itkeä, raivota, vavista ja kirota. Hän sanoi, että vanha mielipuoli kuninkaamme oli kuollut ja että me ja Ranska ja kruunu kuuluimme englantilaiselle lapselle, joka makasi kehdossaan Lontoossa. Hän kehotti meitä vannomaan tälle lapselle uskollisuuden valan ja olemaan hänen kuuliaita alamaisiaan ja sanoi, että me nyt vihdoinkin saisimme voimakkaan ja kelvollisen hallituksen. Hän kertoi, että Englannin sotajoukko pian lähtisi viimeiselle sotaretkelleen, sillä nyt ei ollut enää muuta tekemistä kuin kurittaa ja taivuttaa kaukaisemmissa maakunnissa asuvia kansalaisia, jotka vielä itsepäisesti tahtoivat kuulua Ranskan mitättömän ja unohdetun lipun alle.
Kansa nurisi ja valitti ja moni kohotti nyrkkiänsä pudistaen sitä uhkaavasti vierasta kohti; mutta hän seisoi siinä levollisena ja välinpitämättömänä, ikäänkuin tuota kuohuksissa olevaa joukkoa hänen ympärillään ei olisi ollut olemassakaan. Vihdoin hän kertoi, kuinka sota-airut vanhan kuninkaan hautajaisissa oli murtanut sauvansa kuningas Kaarle seitsemännen ja hänen hallituksensa arkun ääressä ja sitten huutanut: "Kauvan eläköön Henrik, Ranskan ja Englannin kuningas, herramme ja hallitsijamme!" ja tähän huutoon pyysi hän meitä kaikesta sydämmestämme yhtymään.
Ihmiset seisoivat kalpeina vihasta, mutta eivät ensi hetkellä löytäneet sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Pieni Johanna, joka seisoi aivan lähellä portaita, katsoi hänen kasvoihinsa ja sanoi totisena:
"Tahtoisin nähdä sinun pääsi irrotettuna ruumiista!" – sitten ristien silmiään hetken perästä – "jos niin olisi Jumalan tahto".
Olen merkinnyt tämän vähäpätöisen asian, koska se oli ainoa kerta, jolloin muistan kuulleeni Johannan lausuvan kovia sanoja.
Siitä päivästä elimme alituisessa levottomuudessa ja huolessa. Toisinaan tulivat rosvosoturit melkein veräjillemme, mutta yhä me säästyimme kaikista hyökkäyksistä. Vihdoin tuli kuitenkin meidänkin vuoromme. Se tapahtui keväällä 1428. Burgundilainen sissijoukko ryntäsi yön pimeydessä suuresti meluten aseet käsissä kylään ja meidän täytyi paeta vuoteiltamme pelastaaksemme henkemme. Koko kyläkunta syöksyi kauheassa mylläkässä Neufchâteaun tielle ja moni olisi varmaankin joutunut jalkoihin tallattavaksi ja kuollut tungoksessa, ellei Johanna, ainoa joka tässä hämmingissä oli levollinen ja neuvokas, olisi ryhtynyt johtoon ja ennen pitkää onnistunut muuttamaan ajattelematonta pakoretkeä järjestetyksi paluumatkaksi.
Hän oli siihen aikaan kuudentoista vuoden vanha, vartaloltaan hoikka ja hyvin muodostunut ja kasvoiltaan niin kaunis ja suloinen, ettei kielessä löydy sanoja, millä sitä ihanuutta kuvailla. Sen lisäksi oli hän hyvin jumalinen. Siitä käy ihminen usein surumielisen näköiseksi, mutta niin ei ollut hänen laitansa. Hänen jumalisuutensa teki hänet erinomaisen iloiseksi ja tyytyväiseksi; ja jos hän joskus näytti alakuloiselta ja surulliselta, johtui se siitä, että hän suri isänmaansa kohtaloa. Mutta uskonto tuotti hänelle vain lohdutusta.
Kylämme oli suurimmaksi osaksi hävitetty ja kun vihdoin uskalsimme palata takaisin, ymmärsimme vasta oikein, mitä toiset onnettomat ihmiset Ranskan kaikilla kulmilla vuosikausien kuluessa olivat saaneet kärsiä. Ensi kerran näimme ryöstettyjä ja poltettuja taloja ja kujilla ja teillä rosvojen pelkästä murhanhalusta tappamia kotieläimiä. Useat niistä olivat lasten elättilampaita ja vasikoita, ja surkeaa oli kuulla heidän itkuaan niiden tähden.
Mutta lopuksi kohtasi meitä vielä kamalampi näky. Mielipuoli raukka oli hakattu kappaleiksi ja lävistetty keihäillä ahtaassa häkissään. Ei kukaan meistä nuorista ollut ennen nähnyt ihmistä surmattuna väkivaltaisella tavalla ja tämä näky veti meitä kamalasti puoleensa; emme saattaneet kääntää katseitamme siitä ja seisoimme kuin noidutut. – Johanna yksin kääntyi kauhistuen pois eikä voinut edes lähestyä paikkaa, missä julmuus oli tehty. Ja kummalta tuo tuntuu, kun ajattelee, että monet niistä, jotka silloin saattoivat katsella veristä silvottua ruumista, niinkuin mitäkin näytelmää, sitten elivät päivänsä kaikessa rauhassa, jota vastoin sen, joka kauhusta kääntyi siitä pois, sittemmin täytyi joka päivä sotakentällä nähdä moisia näkyjä, voimatta kuitenkaan siihen saada luontoaan totutetuksi.
Tämä tapahtuma antoi tietysti paljon puheenainetta kylässä pitkiksi ajoiksi jälkeenpäin. Näytti siltä kuin kansa nyt vasta oikein olisi käsittänyt, että kaikki ne kauhut, joiden kuuleminen ennen oli tuottanut jonkunmoista viehätystä, olivat aivan tosia. Vanhemmat ihmiset puhuivat moittien siitä, että moista sai tapahtua. Kuninkaalle – tuolle nuorelle lailliselle, mutta virastaan erotetulle kuninkaalle, maanpakolaisuudessa olevalle Kaarle seitsemännelle oli ilmoitettava, että hänen olisi aika heretä toimettomasta uneksivasta elämästään ja vakavasti ryhtyä uskollisten alamaistensa auttamiseen, etteivät tulisi murhatuiksi omilla vuoteillaan ja ettei heidän omaisuuttaan poltettaisi tuhaksi!
Koko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.
Meillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti tulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen aikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea vuotta vanhemmat – olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä. Eräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia sotakenraaleja ja sanoi:
"Mitä ovat nuo meidän suuret kenraalimme! – Dunois, jota sanotaan Orleansin äpäräksi? olisin minä hänen sijassaan – en voi sanoa mitä tekisin, tahtoisin ennemmin toimia kuin puhua – mutta olisin minä hänen sijassaan! Ei kannata puhuakaan Saintraillesta ja tuosta ylvästelijästä La Hirestä – mitä kenraaleja he ovatkaan!"
Meitä kaikkia suututti kuullessamme hänen niin kevytmielisesti puhuvan noista suurista miehistä. Kuvailimme heitä mielessämme ylenluonnollisiksi olennoiksi, suuriksi sankareiksi, joita eivät tavalliset kuolevaiset pystyisi arvostelemaan. Puna nousi Johannan poskille ja hän sanoi:
"Kuinka saattaa joku lausua tuollaisia sanoja niistä miehistä, jotka todellakin ovat Ranskan valtion pylväitä, jotka joka päivä uhraavat henkensä ja verensä maansa hyväksi. Minulle tapahtuisi mielestäni suuri kunnia, jos kerrankin saisin etäältä nähdä heidän kasvojansa – enempää en näin halpa-arvoisena voisi toivoa."
Paladin kävi vähän hämilleen, kun huomasi, että kaikki olimme yhtä mieltä Johannan kanssa, mutta vähitellen hän sai takaisin entisen rohkeutensa ja jatkoi arvosteluaan. Silloin sanoi Johannan veli:
"Jos et ole tyytyväinen heidän toimiinsa, niin miksi et itse lähde sotaan parantamaan heidän töitään? Puhut aina sotaan menostasi etkä kuitenkaan lähde."
"Näetkös", sanoi Paladin, "en voi mennä, koska en ole aatelismies, siinä on koko asia. Mitä voi tavallinen sotamies siellä toimittaa? En hetkeäkään viipyisi täällä, jos olisin aatelismies. Saattaisin pelastaa Ranskan, jos olot olisivat toisellaiset, sillä tiedän mihin kelpaan, vaikka kuinka nauraisitte. Lähettäkööt minua hakemaan, jos tarvitsevat – ja asettakoot minut sellaiseen asemaan, jossa saan näyttää kykyäni – vasta silloin minun on aika lähteä sotaan."
Kaikki nauroivat ja Pierre d'Arc sanoi:
"Niin, kun lähettävät sinua hakemaan, lähden minä mukaan, ehkä jo viiden