Tämä Nicole Legay on Taverneyn kartanosta tullut älykäs maalaiskeimailijatar, jolla on ollut ensin lemmensuhde valtiattarensa imettäjän pojan, seitsentoista-vuotiaan Gilbertin kanssa. Gilbert on elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän on itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskunta-järjestelmästä, ja hän on päättänyt raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän on paatunut yhä yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään: sentähden hän onkin purkanut tuon lemmensuhteensa, kun se on alkanut tuntua hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmilleen haitalliselta. Onpa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä tietääkseenkään.
Syrjäytetty Nicole on huomannut tämän salaisen kiintymyksen, joka saa hänet väliin epäilemään neiti Andréetakin ja senvuoksi kylmenemään tälle sekä paatumaan hyljätyn rakkautensa rauettua seikkailijattareksi, niin että Nicole pian joutuukin suhteisiin erään aliupseeri Beausiren kanssa Pariisissa, jatkaen samoja välejä Versaillesissa. Gilbert on tahtonut pysytellä Andrée-neidin lähettyvillä ja saapunut omin neuvoin etsimään onneansa pääkaupungista. Hänen on sattumalta onnistunut päästä nuottien kopioitsijaksi itse Rousseaun luo Rue Plâtrièren varrelle ja talon ullakkokamarista hän on saanut pidetyksi silmällä Taverneyn kaupunkiasunnon puutarha-paviljonkia, jossa hänen rakastettunsa on oleksinut ennen kuin muutti Trianoniin. Kaikkialla vaaniessaan rakastamansa olennon läheisyydessä on Gilbert kerran räystästä myöten ja köyden avulla laskeutunut puutarhaankin ja hiipinyt Andréen huoneisiin, missä Nicole hänet yllättää; mutta kun Gilbert on vakoillut selville hänen suhtautumisensa Beausireen, ei kumpikaan rohkene paljastaa toistansa, ja keskinäinen vihamielisyys painostaa heitä vain pelkona, että he ovat tavallaan toinen toisensa vallassa. Sitten pääsee Gilbertkin Versaillesiin, puutarha-apuriksi Trianoniin, Rousseaun tuttavan, kasvientutkija de Jussieun välityksellä.
Andrée de Taverney ei omista tälle sisukkaalle haaveksijalle mitään huomiota eikä edes tiedä olevansa hänelle kiitollisuuden velassa hengestään. Toukok. 30. ja 31. p: n välisenä yönä kruununprinssin häiden kunniaksi toimeenpannussa ilotulituksessa on muuan onnettomuudentapaus aiheuttanut pariisilaisessa katsojajoukossa Ludvig XV: n torilla hirveän pakokauhun, jossa paljon ihmisiä on murskautunut kuoliaaksi. Gilbert on kannatellut pyörtynyttä Andréeta, ehtien hänen avukseen viime hetkessä, ja ojentanut hänet tungoksesta Balsamolle erääseen ikkunaan, itse sortuen tallatuksi. Rousseau, joka sivistymättömän ja riidanhaluisen vaimonsa Teresian vastarinnasta huolimatta on hellinyt Gilbertiä kuin omaa poikaansa, on löytänyt hänet jälkeenpäin torilta ja toimittanut hänelle ensi avun nuorelta lääkäriltä, joka vallankumouksellisia oppeja haastellen on rientänyt torille sitomaan yksinomaan köyhälistön vahingoittuneita: tämä lääkäri on Marat, sittemmin kuuluisa vallankumouksen melskeistä. Neiti Andréen on Balsamo vienyt markiisitar de Savignyn luo ja sieltä Taverneyn asuntoon, hieman herättäen huolehtivan Filip-veljen epäluuloja viipymisestä.
"Neiti de Taverney" – romaanin toiminnan alkaessa on kuningas Dubarry-puolueen kehoituksesta viimeksi saatu panemaan toimeen n.s. lit de justice, muuan valtio-oikeudellinen voimatemppu. parlamentin alottaman jarrutuksen lopettamiseksi lainlaadinnassa ja oikeudenkäytössä.
V. H. – A.
1. Tuntemattoman sanojen vaikutus
Hallitsijan johtama parlamentinistunto [kts. Johdannon loppukappale. Suom.] ilmeni välittömästi edulliseksi kuninkaan asialle. Mutta usein voimakas isku vain huumaa, ja on huomattava, että huumausten jälkeen veri kiertää virkeämpänä ja puhtaampana.
Näin ainakin mietti kuninkaan ja hänen loistavan saattueensa lähtöä katsellessaan pikku ryhmä vaatimattomasti puettuja henkilöitä, jotka olivat asettuneet tätä tarkkaamaan Fleursin rantakadun ja Rue de la Barillerien kulmaan.
Näitä henkilöitä oli kolme… Sattuma oli heidät yhdyttänyt tähän kulmaukseen, josta he näkyivät huomaavaisina pitäneen silmällä ihmisjoukon vaikutelmia. Ja tuntematta toisiaan he olivat muutaman sanan vaihtamalla joutuneet juttusille ja toisilleen selostaneet istunnon merkitystä ennenkuin se vielä oli päättynytkään.
– Siinäpä kypsyneitä intohimoja, – virkkoi eräs heistä, kirkassilmäinen vanhus, jolla oli lempeät ja rehelliset piirteet. – Tuollainen lit de justice on suurenmoinen temppu.
– Kyllä, – vastasi vieressä seisova nuori mies katkerasti hymyillen, – niin, jos temppu tositeossa täsmälleen vastaisi nimitystänsä, oikeuden perustaa.
– Monsieur, – lausui vanhus kääntyen, – minusta näyttää, että tunnen teidät… Luulen teidät ennen tavanneeni?
– Toukokuun 31. päivän yönä. Ette erehdy, hra Rousseau.
– Ah, te olette se nuori kirurgi, maanmieheni, hra Marat?
– Niin, monsieur, palvelukseksenne. Miehet kumarsivat toisilleen.
Kolmas mies ei vielä ollut puuttunut puheeseen. Hänkin oli nuori, ylevämuotoinen, ja koko juhlallisen toimituksen aikana hän oli tyytynyt vain tarkkaamaan kansanjoukon mielialaa.
Nuori kirurgi lähti pois ensimäisenä, uskaltautuen keskelle parvea, joka vähemmän kiitollisena kuin Rousseau oli hänet jo unohtanut, mutta jolle hän kerran aikoi itsestään muistuttaa. Toinen nuori mies odotti kunnes edellinen oli lähtenyt ja kääntyi sitte Rousseauta kohti.
– Te ette lähde mukana, monsieur? – sanoi hän.
– Oh, olen liian vanha tunkeutuakseni tuohon ahdinkoon.
– Siinä tapauksessa, – virkkoi tuntematon hiljempaa, – tänä iltana Plâtrière-kadulle, hra Rousseau… Älkää jääkö pois!
Filosofi säpsähti kuin olisi haamu kohonnut hänen edessään. Hänen kasvojensa tavallisesti kalpea väri muuttui lyijynharmaaksi. Hän tahtoi vastata miehelle, mutta tämä oli jo hävinnyt.
Kuultuaan nämä tuntemattoman puhuttelijansa omituisella äänenpainolla lausumat sanat J. J. Rousseau raivasi vapisevana ja onnettomana itselleen tien ihmisryhmien läpi, muistamatta olevansa vanha ja pelkäävänsä väkijoukkoa. Pian oli hän saapunut Notre-Damen sillalle; sitten kulki hän yhä haaveillen ja tehden kysymyksiä itselleen la Grèven kaupunginosan halki, jonka kautta hän lyhyintä tietä pääsi kotiinsa.
"Näin", ajatteli hän, "tämä salaisuus, jota jokainen asiaan vihitty säilyttää henkensä uhalla, on siis jokaisen vastaantulijan omaisuutta. Se on siis hyöty siitä että salaisten seurojen hommat joutuvat rahvaan seulottaviksi… Minut tuntee mies, joka tietää, että olen siellä hänen liittolaisensa ja ehkä rikostoverinsa Sellainen asiaintila on mahdoton ja sietämätön."
Näitä miettiessään Rousseau astui hyvin nopeasti, vaikka hän tavallisesti oli niin perin varovainen, varsinkin Ménilmontant-kadulla sattuneen tapauksen jälkeen.
"Täten", jatkoi filosofi, "olen tahtonut perin pohjin tutustua niihin suunnitelmiin ihmiskunnan uudestaanluomiseksi, joita muutamat itseään valistuneiksi kehuvat sielut ehdottavat. Olen ollut kyllin hupsu uskomaan, että voi tulla joitakin hyviä aatteita Saksasta, tuosta oluen