Neiti de Taverney. Dumas Alexandre

sinua oikeastaan vaivaa?

      – Ystäväni, ainoa ystäväni, – vastasi Andrée, – sinä jätät minut yksikseni tähän maailmaan, johon vasta saavuin, ja kysyt, miksikä itken! Ah, ajattelehan, Filip, syntyessäni menetin äitini; ja, hirveätä sanoa, isää minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki pienet huolet, joita sydämeni on tuntenut, kaikki sen pikku salaisuudet olen uskonut sinulle, ainoastaan sinulle. Kuka minulle hymyili, kuka minua hyväili, kuka minua tuuditteli lapsena ollessani? Sinä. Kuka minua suojeli isommaksi tultuani? Sinä. Kuka minut sai uskomaan, että Jumalan luomat olennot eivät olleet sysätyt maailmaan vain kärsiäkseen täällä? Sinä, Filip, yhäti sinä. Sillä enhän siitä asti, kun maailmaan tulin, ole rakastanut mitään tai ketään paitsi sinua, eikä myöskään minua ole kukaan muu rakastanut kuin sinä.

      – Oi, Filip, – jatkoi Andrée murheellisesti, – sinä käännät pääsi pois, ja minä luen ajatuksesi. Sinä sanot itsellesi, että olen nuori, että olen kaunis, ja että teen väärin, kun en usko tulevaisuuteen, rakkauteen. Ah, näet kuitenkin hyvin, Filip, että kukaan ei minusta välitä. "Madame la dauphine suo sinulle hyvää", sanonet, ystäväni. Epäilemättä; hän on täydellinen, ainakin minun silmissäni, ja minä katselen häntä melkein jumaluusolentona. Mutta juuri siksi, että sijoitan hänet tuohon yliluonnolliseen ilmapiiriin, tunnenkin häntä kohtaan kunnioitusta, vaan en rakkautta.

      – Ja rakkaus, Filip, on sydämelleni välttämätön tunne, joka yhäti työnnettynä takaisin sydämeeni särkee sen.

      – Isäni… Oi, hyvä Jumala, isäni! Se mitä nyt sanon ei ole sinulle uutta, Filip: paitsi että isäni ei ole minulle suojelija tai ystävä, hän ei koskaan edes katsahda minuun herättämättä minussa pelkoa. Niin, niin, minä pelkään, Filip, pelkään häntä, varsinkin sen jälkeen kun näen sinun lähtevän. Miksi pelkään? Sitä en ollenkaan tiedä. Oi, Jumalani, eivätkö pakenevat linnut, ammuvat karjat, eivätkö nekin pelkää myrskyä, kun myrsky on tulossa?

      – Se on vaistoa, sanot; mutta miksi kieltäisit kuolemattomalta sielultamme onnettomuuden vaiston? Viimeiseltä on perheemme saavuttanut kaikkinaista menestystä. Sen hyvin tiedän. Sinäkin olet nyt kapteeni, ja minä olen melkein joutunut kruununprinsessan lähimpään ystäväpiiriin; isäni kuuluu eilen syöneen illallista miltei kahden kesken kuninkaan kanssa. Niin, Filip, toistan sen sinulle, vaikka näyttäisin sinusta miltei järjettömältä, kaikki tuo peloittaa minua enemmän kuin leppoisa köyhyytemme eläessämme unohdettuina Taverneyssä.

      – Ja kuitenkin, rakas sisar, – virkkoi Filip surumielisesti, – olit sielläkin yksinäsi; sielläkään en ollut kanssasi sinua lohduttamassa.

      – Totta kyllä, mutta siellä olin edes yksinäni, yksinäni lapsuudenmuistojen! parissa. Minusta tuntui kuin täytyisi talon, missä äitini oli elänyt, hengittänyt ja kuollut, tarjota minulle kodikkuuden turvaa, jos niin voi sanoa; kaikki siellä oli minulle leppeätä, hyväilevää, ystävällistä. Näin tyynenä sinun lähtevän ja iloitsin tulostasi. Mutta joko sinä menit tai tulit, sydämeni ei kuulunut kokonaan sinulle, se oli kiintynyt tuohon rakkaaseen kartanoon, puutarhaani, kukkasiini, tuohon kokonaisuuteen, josta muinoin olit vain osana. Tänään sinä olet kaikkeni, Filip, ja jättäessäsi minut minä jään kaikesta.

      – Ja kuitenkin, Andrée, – virkkoi Filip, – nautit sinä nykyisin monin verroin mahtavampaa suojelusta kuin se, minkä minä saatoin tarjota.

      – Se on totta.

      – Sinulla on hyvä tulevaisuus.

      – Kuka tietää…?

      – Miksi siis epäilet?

      – En tiedä.

      – Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.

      – Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan, vaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen sijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani joka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: "Ole varuillasi, nuori tyttö, ole varuillasi"!