– Tehkää niin, älkää peljätkö mitään.
– Päästäkää hänet, – käski ylikirurgi. Apulaiset tottelivat.
Balsamo astui vuoteen pääpuolelle.
– Tästä hetkestä alkaen, – virkkoi hän, – älkää liikahtako ennenkuin teitä käsken.
Hautakummulla lepäävä muistomerkki ei olisi voinut olla liikkumattomampi kuin potilas tämän määräyksen jälkeen.
– Toimittakaa nyt leikkaus, monsieur, – sanoi Balsamo; – potilas on siihen täydellisesti altis.
Kirurgi tarttui operatsioniveitseensä; mutta juuri kun oli ryhtymäisillään työhönsä, hän epäröitsi.
– Leikatkaa, sanon teille, – käski Balsamo haltioittuneen profeetan sävyllä.
Vaikutuksen alaisena, kuten Marat, kuten potilas; kuten kaikki muut, tämä lähensi terästä lihaan. Se kitisi veitsen viiltäessä, mutta sairas ei huokaissut, ei hievahtanutkaan.
– Mistä seudusta olette, ystäväni? – kysyi Balsamo.
– Olen bretagnelainen, monsieur, – vastasi sairas hymyillen.
– Ja rakastatteko maatanne?
– Oi, monsieur, se on kovin kaunis!
Kirurgi teki tällävälin rengasmaiset haavat, joiden avulla leikkauksissa käydään paljastamaan luuta.
– Oletteko lähtenyt sieltä nuorena? – kysyi Balsamo.
– Kymmenvuotiaana, monsieur.
Liha oli viilletty, kirurgi lähensi sahaansa luuhun.
– Ystäväni, – virkkoi Balsamo, – laulakaahan minulle siis se sävel, jota Batzin suolankeittäjät kajahduttelevat iltasilla työstä palatessaan. Minä muistan siitä vain alkusäkeen:
Terve, suola vaahtopää.
Saha puri luuta.
Mutta Balsamon kehoituksen kuullessaan sairas hymyili ja alkoi laulaa soinnukkaasti, verkalleen, haltioittuneena kuin rakastaja tai runoilija:
Hei, terve, suola vaahtopää, ja lampi, taivaan kuvastin, ja turve, joka lämmittää kotoista takkaa iltasin!
Isälle laulan, vaimollein, ja muistan lapsiain, – jo äidin armaan multaan vein, tuon hälle kukkiain.
Oi terve teille! Kotihin on matka, päättyi työ, siell' olla mun on suloisin, kun levon hetki lyö!
Sääri putosi vuoteelle potilaan yhä laulaessa.
5. Sielun olemus
Jokainen katseli potilasta kummastellen, lääkäri ihaillen. Joukossa oli niitäkin, jotka sanoivat, että molemmat olivat hulluja Marat välitti tämän otaksuman Balsamolle kuiskaamalla hänen korvaansa.
– Mies parka on pelosta menettänyt tajunsa, – virkkoi hän; – senvuoksi hän ei enää kärsi.
– Sitä en usko, – vastasi Balsamo, – ja kaukana siitä, että hän ei olisi täydessä tajussaan, olen varma, että hän kysyessäni ilmoittaisi meille kuolinpäivänsä, jos hänen on kuoltava, tai toipumiskautensa pituuden, jos hän jää henkiin.
Marat oli vähällä yhtyä yleiseen mielipiteeseen, – uskoa Balsamon yhtä vähämieliseksi kuin potilaankin.
Tällävälin kirurgi parhaillaan sitoi valtimoja, joista virtasi tulvimalla verta.
Balsamo veti taskustaan pullon, tipahdutti liinannukka-tukkoon muutamia pisaroita sen sisältämää nestettä ja pyysi ylikirurgia painamaan täten kostutetun nöyhdän valtimoille. Lääkäri totteli hiukan uteliaana.
Hän oli ammatissaan aikansa kuuluisimpia, mies, joka todella rakasti tiedettä hylkimättä mitään sen salaisuuksia ja jolle sattuma oli vain epäilyksen pahin muunnos.
Hän sovitti pienen tukon valtimolle, joka vavahti, kuohahti, eikä päästänyt verta enää valumaan kuin pisaroittain. Sitten kykeni hän sitomaan suonen mitä helpoimmin.
Tällä otteellaan Balsamo hankki itselleen todella loistavan voiton, ja jokainen kysyi häneltä, missä hän oli opiskellut ja minkä koulun miehiä hän oli.
– Olen saksalainen lääkäri Göttingenin opistosta, – vastasi hän, – ja olen tehnyt keksinnön, jonka näette. Toivon kuitenkin, hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet, että tämä keksintöni pysyy vielä salassa, sillä pelkään suuresti polttoroviota, ja Pariisin parlamentti ehkä vielä kerran päättäisi langettaa tuomion saadakseen ilon polttaa noidan.
Ylikirurgi kävi haaveilevaksi. Marat haaveili ja mietti. Kuitenkin hän ensimäisenä ryhtyi jälleen puhumaan.
– Väititte vastikään, – virkkoi hän, – että jos kyselisitte mieheltä tämän leikkauksen tulosta, hän antaisi varman vastauksen, vaikka se tulos vielä on tulevaisuuteen kätketty?
– Väitän sitä vieläkin, – sanoi Balsamo.
– No, koettakaamme sitten.
– Mikä on tämän mies raukan nimi?
– Hänen nimensä on Havard, – vastasi Marat. Balsamo kääntyi potilaaseen, jonka suu vielä hyräili valittavan loppusäkeen viime säveliä.
– Ka, ystäväni, – kysyi hän sairaalta, – mitä ennustatte tämän Havard-poloisen tilasta?
– Mitäkö ennustan hänen tilastansa? – vastasi potilas. – Odottakaahan, minun täytyy palata Bretagnesta, jossa olin, hänen luokseen Hôtel-Dieun sairaalaan.
– Aivan; tulkaa sinne, katselkaa häntä ja sanokaa minulle hänestä totuus.
– Oh, hän on sairas, hyvin sairas! Häneltä on leikattu jalka.
– Todellako? – virkkoi Balsamo.
– Niin.
– Ja onnistuiko leikkaus?
– Erinomaisesti; mutta… Potilaan kasvot synkistyivät.
– Mutta?.. toisti Balsamo.
– Mutta, – jatkoi mies, – hänellä on hirvittävä koettelemus kestettävänä… kuume.
– Ja milloin se häntä kohtaa?
– Tänä iltana kello seitsemältä. Kaikki läsnäolijat katsahtivat toisiinsa.
– Ja tuo kuume? – kysyi Balsamo.
– Oi, se tekee hänet hyvin sairaaksi! Kuitenkin hän voittaa ensimäisen puuskan.
– Oletteko siitä varma?
– Oh, kyllä.
– Mutta pelastuuko hän sen ensimäinen kohtauksen jälkeen?
– Ah, ei! – huokasi haavoitettu.
– Kuume siis palaa?
– Voi, niin, entistä kauheampana.
– Havard rukka, – jatkoi hän, – Havard-rukka, hänelle on vaimo ja lapsia! – Poloisen silmät täyttyivät kyynelillä.
– Täytyykö hänen vaimonsa jäädä leskeksi ja hänen lastensa orvoiksi? – kysyi Balsamo.
– Odottakaa, odottakaa! – Hän pani kätensä ristiin. – Ei, ei. – virkkoi hän sitten. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylevästä uskosta. – Ei, hänen vaimonsa ja lapsensa ovat niin paljon rukoilleet, että he ovat löytäneet armon Jumalan edessä.
– Hän siis paranee?
– Paranee.
– Te kuulette,