Lorenza keskeytti puheensa pelästyen itsekin viimeistä sanaansa ja katsellakseen, minkä ilmeen prinsessan lempeät ja älykkäät kasvot saisivat, kun hän tämän kuuli.
"Tämä ei ole suinkaan pahanhengen valtaan joutumista", vastasi Ranskan Madame Louise varmasti. "Se on onnetonta intohimoa, toistan sen teille vieläkin, ja olen teille jo sanonut, etteivät maailmalliset asiat saa astua tänne luostarin sisäpuolelle muulloin kuin niitä kadutaan."
"Kadutaan, Madame?" huudahti Lorenza. "Mitä sanotte! Te näette minun itkevän, rukoilevan Jumalaa, te näette minun polvillani anelevan teitä pelastamaan minua tuon miehen helvetillisestä vallasta, ja kuitenkin te voitte kysyä, kadunko minä? Oi, minä tunnen paljon muuta kuin katumusta, minä näännyn omantunnon tuskiin!"
"Mutta ainakin tähän saakka…", alkoi Madame Louise sanoa.
"Kuulkaa, kuulkaa minua loppuun, älkääkä sitten tuomitko minua liian ankarasti, minä rukoilen sitä teiltä, Madame", pyysi Lorenza.
"Lempeys ja laupeus ovat velvollisuuksiani, ja minä olen kärsiväin palvelija."
"Kiitoksia, oi kiitoksia. Te olette tosiaan se lohduttava enkeli, jota minä tulin tänne etsimään."
– Kolmena päivänä viikossa me laskeusimme alas kappeliin, ja joka kerta oli tuo muukalainen läsnä noissa jumalanpalveluksissa. Minä koetin vastustaa, minä sanoin olevani sairas; minä olin päättänyt, etten menisi alas kappeliin. Oi ihmisen heikkoutta! Kun tuli jumalanpalveluksen aika, minä menin alas vasten tahtoanikin, ikäänkuin korkeampi voima olisi kukistanut tahtoni ja pakottanut minut niin menettelemään. Sitten sain nauttia jonkun silmänräpäyksen suloista rauhaa, jos tuo mies ei ollut vielä kirkkoon saapunut. Mutta heti hänen astuessaan sinne, minä tunsin hänen tulevan. Olisin voinut varmasti sanoa: nyt hän on sadan askeleen päässä, nyt hän seisoo kynnyksellä, nyt hän on kirkossa, tarvitsematta katsoa häneen päinkään, ja sitten, kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, kääntyivät silmäni häneen päin ja katselivat häntä, vaikka ne sitä ennen olisivat olleet kaikkein hartaimmin rukoillessani luotuina rukouskirjaani.
– Sen jälkeen en voinut rukoilla enkä lukea, vaikka jumalanpalvelus olisi kestänyt kuinka kauan. Kaikki ajatukseni, koko tahtoni, koko sieluni yhdistyivät pelkästään katseeseeni, ja katseeni oli yksinomaan tuon miehen oma, joka taisteli Jumalan kanssa minusta, sen minä hyvin tunsin.
– Ensin en ollut voinut katsoa häneen pelkäämättä häntä; sitten halusin häntä nähdä; ja viimein minä ajatuksissani suorastaan riensin häntä kohtaamaan. Ja usein olin näkevinäni yöllä, aivan kuin ihminen näkee unta, hänet kadulla tai tuntevinani hänen menevän ikkunani ohitse.
– Kerrottu ei ollut jäänyt tovereiltani huomaamatta. Siitä ilmoitettiin abbedissalle, ja hän puolestaan ilmoitti siitä äidilleni. Kolme päivää ennen kuin minun piti vannoa nunnanvalani, näin minä kammiooni astuvan kolmen sukulaiseni, mitä minulla oli maailmassa: isäni, äitini ja veljeni.
– He tulivat minua syleilemään vielä kerran, sanoivat he; mutta minä huomasin kyllä, että heidän tarkoituksensa oli toinen. Sillä kun äitini oli jäänyt kanssani kahden, alkoi hän tehdä minulle kysymyksiä. On helppo huomata pahanhengen vaikutus siinä tilaisuudessa, sillä vaikka minun olisi pitänyt tunnustaa kaikki äidilleni, kielsin minä kaikki itsepintaisesti.
– Se päivä, jolloin minun piti pukeutua nunnanhuntuun, sattui keskelle omituista taistelua, jota minä kamppailin itseäni vastaan, haluten ja samalla peläten hetkeä, joka minut antaisi Jumalan omaksi, ja tuntien hyvin, että jos pahahenki aikoi vielä kerran minua kiusata, tekisi hän sen juuri tuolla juhlallisella hetkellä.
"Ja se omituinen mies ei ollut kirjoittanut teille muuta kuin ensimmäisen kirjeen, jonka löysitte kaulahuivinne alta?" kysyi prinsessa.
"Ei mitään muuta, Madame."
"Ja siihen aikaan ette ollut vielä kertaakaan puhunut hänen kanssaan?"
"En, paitsi ajatuksissani."
"Ettekä ollut edes kirjoittanut hänelle?"
"Oi, en toki."
"Jatkakaa. Kertomuksenne jäi päivään, jolloin otitte nunnanhunnun."
"Kuten sanoin teidän Korkeudellenne, sinä päivänä olivat kärsimykseni viimeinkin loppuvat. Sillä vaikka se olikin merkillisen suloista, oli kuitenkin kristitystä sielusta kuvaamaton tuska olla alinomaa yhden ja saman ajatuksen, yhden ainoan olennon vainoama, joka oli aina läsnä ja saattoi ilmestyä odottamatta, aina ilkkuvana, koska hän ilmestyi minulle juuri hetkellä, jolloin taistelin häntä vastaan, ja koska hän niillä hetkillä vastustamattomasti hallitsi minua. Ja niinpä minä useinkin kaipasinkin hartaasti tuota pyhää lopullisen valan hetkeä. Kun olen Jumalan oma, ajattelin minä, niin osaa Jumala kyllä minua puolustaakin, kuten Hän varjeli minua rosvojen karatessa kimppuuni. Minä unohdin, että Jumala oli rosvojen hyökätessä puolustanut minua ainoastaan tuon saman miehen välityksellä."
– Oli sitten tullut juhlallisen toimituksen hetki. Minä olin mennyt alas kirkkoon valkeana ja levottomana ja kuitenkin tyynempänä kuin tavallisesti. Isäni, äitini, veljeni ja tuo Via Frattinan varrella asuva ystävämme olivat kirkossa, ja kaikkien ympäristön kylien asukkaat olivat kiiruhtaneet sinne, sillä seudulle oli levinnyt huhu, että minä olin kaunis, ja kaunis uhri on muita otollisempi Herralle, väitetään. Jumalanpalvelus alkoi.
– Minä toivoin ja rukoilin koko sielustani, että toimitus tapahtuisi pian, sillä hän ei ollut kirkossa ja minä tunsin vallitsevani melkoisesti omaa tahtoani silloin kuin hän oli poissa lähettyviltäni. Pappi kääntyi jo puoleeni ja näytti minulle Kristuksen kuvaa, Vapahtajaa, jolle minun piti pyhittää elämäni; ojensin jo käteni tuota ihmisten ainoaa auttajaa kohti, kun jäseniäni alkoi väristää entinen tuttu vavistus, joka ennusti hänen lähestymistään. Ja samassa ilmaisi rintani ahdistus, että hän oli jo astunut jalkansa kirkon kynnyksen yli, ja viimein käänsi tuo vastustamaton vetovoima minun katseeni alttaria vastapäätä olevaan osaan kirkkoa, vaikka minä kuinka koettelin pysyttää sitä uskollisesti kiinni Kristuksen kuvassa.
– Vainoojani seisoi lähellä saarnastuolia ja katseli minuun kiinteämmin kuin koskaan ennen.
– Siitä hetkestä olin hänen vallassaan; jumalanpalvelus, juhlamenot, rukous, kaikki keskeytyivät.
– Luullakseni kuulusteltiin minua kirkkokäsikirjan mukaan, mutta minä en vastannut. Muistan, että minua vedettiin käsivarresta ja että minä huojuin sinne tänne kuin jokin hengetön kuva, joka on irtaantunut jalustaltaan. Minulle näytettiin saksia, joiden teristä auringon säteet välkähtivät kuin kauhea salama; mutta se salama ei saanut minua räpäyttämään silmäänikään. Tuokion tunsin sitten niiden kylmät terät kaulallani ja kuulin teräksen vinkuvan tukassani.
– Silloin tuntui minusta kuin viimeisetkin voimani olisivat pettäneet, kuin sieluni olisi irtaantunut ruumiistani ja rientänyt hänen luokseen. Ja minä kaaduin suoraan kivipermannolle, en suinkaan, ihme kyllä, pyörryksissä, vaan uneen vaipuneen tavalla. Minä kuulin kovaa äänten sorinaa, sitten tulin kuuroksi, mykäksi ja tunteettomaksi. Juhlatoimitus keskeytyi hirveään hälinään.
Prinsessa liitti kätensä säälivästi ristiin.
"Eikö se ollut kauhea tapaus", sanoi Lorenza, "eikö siinä huomaa helposti Jumalan ja ihmisten vihollisen sekaantumista asiaan?"
"Varokaa ajattelemasta noin", vastasi prinsessa hellän säälivästi, "varokaa, nais-raukka, minun mielestäni te olette liian taipuvainen lukemaan yliluonnollisen syyksi sellaisen, joka johtui ainoastaan teidän luonnollisesta heikkoudestanne. Tuon miehen nähdessänne te pyörryitte, minä en näe siinä mitään muuta. Jatkakaa."
"Oi, Madame, Madame, älkää sanoko niin, tai odottakaa edes, ennenkuin lausutte tuomionne, kunnes olette kuullut kaikki", huudahti Lorenza. "Eikö siinä muka ollut mitään yliluonnollista?" jatkoi hän. "Mutta silloinhan olisin selvinnyt