– Minulle ilmoitettiin tämä uutinen, mutta se ei minua surettanut eikä ilahduttanut. Olisi luullut, että minä olin jo kuollut maailmalle ja että minua käsiteltiin jo kuin pelkkää ruumista, josta oli jäljellä enää vain tunteeton varjo.
– Kaksi viikkoa minua pidettiin lukon takana peläten, että maalliset pyyteet saisivat minut jälleen valtaansa. Varhain viidennentoista päivän aamuna sain käskyn toisten sisarten kanssa tulla alas kappeliin.
– Italiassa ovat luostarinkappelit julkisia kirkkoja. Paavi ei nähtävästikään luule, että papilla on oikeus määrätä ainoastaan jotkut harvat rukoilemaan Jumalaa huoneessa, jossa Hän kuuntelee palvelijoitaan.
– Minä menin kuoriin ja asetuin penkilleni. Vihreäin verhojen välissä, jotka peittivät tuon kuorin edessä olevaa säleikköä, tai paremminkin sanoen, joiden piti sitä peittää, oli tarpeeksi suuri rako, niin että siitä saattoi nähdä itse kirkkoon.
– Tuosta raosta, joka niin sanoakseni salli minun katsoa maalliseen päin, näin minä kirkossa erään miehen seisomassa yksinään keskellä polvistunutta seurakuntaa. Se mies katseli minua tai paremminkin ahmi minua silmillään. Silloin tunsin minä uudestaan tuon omituisen ja epämiellyttävän vaikutuksen, jonka olin jo ennen kerran tuntenut; yli-inhimillisen voiman, joka veti minua niin sanoakseni ulos omasta itsestäni, aivan niinkuin kotona olin nähnyt veljeni vetävän magneetilla neulan paperiarkin, jopa laudan taikka porsliinilautasenkin lävitse.
– Ah, minä olin kykenemätön, masennettu, voimaton kestääkseni tuota vetovoimaa, minä käännyin hänen puoleensa, panin käteni ristiin niinkuin Jumalaa rukoillessani ja sekä sydämellä että suulla sanoin hänelle:
– 'Kiitos, kiitos!'
– Nunnat katselivat minua hämmästyneinä. He eivät olleet ymmärtäneet liikkeitteni syytä eikä sanojani; he katselivat sinne päin, jonne minun käteni, ääneni ja silmäni viittasivat. He nousivat ylös paikoiltaan tähystämään hekin vuorostaan kirkkoon. Minä katselin sinne yhä ja vapisin.
– Muukalainen oli kadonnut.
– He kyselivät minulta asiaa, mutta minä en osannut muuta kuin punastua ja kalveta ja sammaltaa jotakin käsittämätöntä.
– Siitä hetkestä saakka, huudahti Lorenza epätoivoissaan, "siitä saakka minä olen ollut pahanhengen vallassa".
"Mutta enhän tuossa kaikessa näe mitään yliluonnollista, siskoni", vastasi prinsessa hymyillen; "rauhoittukaa siis ja jatkakaa".
"Oh, se johtuu siitä, että te ette voi aavistaa, mitä minä silloin tunsin!"
"Ja mitä te tunsitte?"
"Että olin aivan täydellisesti pahan vallassa: koko sydämeni, koko sieluni, järkeni, oli pahahenki saanut valtaansa."
"Siskoni", virkkoi Madame Louise, "pelkäänpä, että tuo pahahenki oli vain rakkautta".
"Oi ei, rakkaus ei olisi voinut tuottaa minulle sellaisia kärsimyksiä, rakkaus ei olisi ahdistanut sillä tavalla sydäntäni, rakkaus ei olisi sillä tavoin tärisyttänyt kuin myrskytuuli puuta, rakkaus ei olisi tuonut minulle sellaista pahaa ajatusta kuin minulle tuli."
"Ilmoittakaa, mikä se paha ajatus oli, lapseni."
"Minunhan olisi pitänyt tunnustaa kaikki rippi-isälle, eikö niin, Madame?"
"Kyllä, epäilemättä."
"No niin, pahahenki, jonka vallassa olin, kuiskasi päinvastoin korvaani, että minä en saisi ilmaista tuota salaisuuttani. Ainoakaan nunna ei ehkä ollut tullut luostariin jättämättä hylkäämäänsä maailmaan rakkauden muistoa, monella oli Jumalaa rukoillessaan sydämessään jonkun miehen nimi. Rippi-isä oli tottunut sellaisiin tunnustuksiin. Mutta minä, joka olin niin arka, niin hurskas, niin kaino ja viaton, minä, joka en ollut ennen onnetonta Subiacon matkaani puhunut koskaan ainoaakaan sanaa muitten miesten kanssa kuin veljeni, minä, joka olin sen jälkeen katsahtanut ainoastaan kaksi kertaa tuon tuntemattoman miehen silmiin, minä kuvittelin, Madame, että minua syytettäisiin jostakin lemmenseikkailusta tuon miehen kanssa, jollaisia kaikilla nunnillamme oli ollut kaivattujen lemmityistensä kanssa ennenkuin he olivat pukeutuneet nunnanhuntuun."
"Se on kyllä paha ajatus", vastasi Madame Louise. "Mutta pahahenki, joka tuo kiusaamalleen naiselle ainoastaan tällaisia ajatuksia, on melkoisen viatonta laatua. Jatkakaa."
"Seuraavana päivänä minua pyydettiin tulemaan vieraiden vastaanottohuoneeseen. Minä menin; näin siellä erään Roomassa Via Frattinan varrella asuvan naapuruksen, nuoren naisen, joka kaipasi minua suuresti, sillä me olimme siellä viettäneet kaiket illat yhdessä pakisten ja lauleskellen."
– Hänen takanaan seisoi ovella muuan mies viittaan verhottuna ja odotti häntä aivan kuin palvelija. Tuo mies ei kääntynyt ollenkaan puoleeni, mutta minä käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Hän ei puhunut minulle sanaakaan, ja kuitenkin minä aavistin, kuka hän oli. Hän oli jälleen tuo tuntematon pelastajani.
– Sydämeni häiriintyi taasen samalla tapaa kuin olin jo ennenkin tuntenut. Minä tunsin olevani aivan täydellisesti tuon miehen vallassa. Ellei välillä oleva säleikkö olisi minua pidättänyt, olisin minä varmaankin mennyt hänen luokseen. Hänen viittansa varjosta lähti omituinen hohde, joka häikäisi silmiäni. Hänen itsepintaisesta vaikenemisestaan läksi ääniä, jotka ainoastaan minä saatoin kuulla ja jotka puhuivat minulle sulosointuista kieltä.
– Minä ponnistin kaikki voimani, mitä minulla itselläni enää oli, ja kysyin Via Frattinan varrella asuvalta ystävättäreltäni, kuka tuo mies oli, joka oli hänen seurassaan.
– Hän ei häntä tuntenut. Hänen miehensä oli ensin aikonut lähteä hänen kanssaan luostariin; mutta lähtöhetkellä oli mies tullut hänen luokseen tuon tuntemattoman seurassa ja sanonut hänelle:
– 'Minä en voikaan tulla saattamaan sinua Subiacoon, mutta tässä on eräs ystäväni, joka sinut saattaa sinne.'
– Ystävättäreni ei ollut kysellyt selityksiä, niin suuresti hän kaipasi saada nähdä minua jälleen. Ja hän tuli luostariin tuon tuntemattoman kanssa.
– Ystävättäreni oli jumalinen nainen. Hän näki eräässä vastaanottohuoneen nurkassa madonnan kuvan, jota kiitettiin erittäin ihmeitä tekeväksi. Hän ei tahtonut lähteä luostarista ennenkuin oli rukoillut polvillaan sen edessä.
– Sillä aikaa astui tuntematon mies äänettömästi lähemmäksi, tuli hitaasti minua kohti, avasi viittansa ja upotti silmiini katseensa, joka oli kuin kaksi tulista sädettä.
– Minä odotin, että hän puhuisi. Silloin minun rintani kohosi, jos niin voi sanoa, aivan kuin vastaanottaakseen hänen sanojaan, mutta hän nosti ainoastaan molemmat kätensä pääni yläpuolelle, tullen aivan säleikön viereen, joka eroitti meidät toisistamme. Samassa valtasi minut kuvaamaton hurmiotila. Hän hymyili minulle. Ja minä hymyilin vastaan sulkien silmäni aivan kuin minua olisi omituisesti huumannut. Sillaikaa hän katosi, kuten hän olisi ainoastaan tahtonut saada selville, mikä voima hänellä oli minuun; ja sitä mukaa kuin hän loittoni, minä selvisin vähitellen tajuihini. Kuitenkin olin minä vielä tuossa omituisessa harha-aistimuksen tilassa, kun Via Frattinan varrella asuva ystävättäreni lopetti rukouksensa ja nousi ylös, lausui minulle jäähyväiset, syleili minua ja poistui hänkin vuorostaan.
– Illalla