Totta puhuen täytyy minun tunnustaa, että kuullessani rahojen menevän Jessie Brownille, naikkoselle, jonka maine ei mielellään voinut huonontua, minä luulin mr. Henryn yrittävän salata omaa harha-askeltaan. Sitä voimakkaammin minuun vaikutti totuus, kun sen sain kuulla.
Jessie Brown asui eräässä ahtaassa solassa St. Brides'in syrjäisimmässä kolkassa. Siellä asui pahinta roskaväkeä, enimmäkseen salakuljettajia. Solan suulla istui mies, jolta oli pää halkaistu, ja kauempana oli kapakka, missä jotkut nuoret miehet lauloivat ja melusivat, vaikka oli vasta aamupäivä, kello ei yhdeksääkään. En todellakaan ole koko isossa Edinburghissa nähnyt pahempaa kulmaa, ja olin kääntyä takaisin. Jessien asunto oli ympäristönsä kaltainen, eikä hän itse sen parempi. Hän ei suostunut antamaan minulle kuittia (jonka tuo järjestystä rakastava mr. Henry oli minun käskenyt ottaa), ennenkuin oli lähettänyt hakemaan juomatarpeita ja minä olin kilistänyt lasia hänen kanssaan. Ja kaiken aikaa hän pieksi kieltään aivan päättömästi ja kevytmielisesti; joskus hän teeskenteli olevansa hieno nainen, toisinaan lasketteli varsin sopimattomia sukkeluuksia, olipa vielä joskus niin likentelevä, että olin häpeästä haljeta. Rahoista hän puhui traagillisemmin.
"Ne ovat verirahoja!" sanoi hän; "minä otan ne vastaan petetyn verirahoina! Nähkääs, miten minut on alennettu. Voi, jos se sorja poika palajaisi, niin kyllä kaikki muuttuisi. Mutta hän on kuollut – makaa ylämaan kukkulain välissä – se sorja poika, se sorja poika!"
Hän kirkui sorjaa poikaansa, löi käsiänsä yhteen ja kohotti katseensa taivasta kohti – asento, jonka hän kaiketi oli oppinut joltakin kiertävältä teatterijoukolta; minusta näytti hänen surunsa suurimmalta osalta olevan teeskentelyä, ja hän palasi juttuunsa alinomaa vain sentähden, että hän enää voi kerskua ainoastaan häpeästään. En tahdo väittää, etten olisi ollenkaan häntä säälinyt, mutta sääliini sekaantui inhoa ja se katosi kokonaan, kun hänessä tapahtui viimeinen muodonvaihdos. Saatuaan kylliksi pauhata minulle ja vihdoin kirjoitettuaan kuitin hän sanoi: "Tuoss' on ja marssi matkaasi!" ja käski sopimattomasti manaillen minua viemään kuitin sille kavalalle konnalle, joka oli minut lähettänyt. Ensimmäisen kerran minä kuulin mr. Henryä niin nimitettävän; hänen äkkinäinen kiivautensa sitäpaitsi minua ällistytti niin, että puikin ulos huoneesta kiroustulvan alta kuin märkä koira. Mutta sillä minä en päässyt, sillä tuo räähkä avasi ikkunan, pisti päänsä pihalle ja jatkoi haukkumistaan, kunnes tulin ulos solasta; salakuljettajat tulivat kapakan ovelle ja lisäsivät osansa iloon hekin, olipa yksi heistä kyllin ystävällinen usuttaakseen kimppuuni pienen äkäisen koiran, joka puri minua nilkkaan. Tämä olisi saattanut olla vakavaa opetusta, jos minulla olisi ollut taipumuksia huonoon seuraan; ratsastin kotiin koipi kipeänä ja aika lailla kiukuissani.
Mr. Henry oli konttorissa. Hän oli kyllä puuhailevinaan, mutta minä näin hänen kärsimättömästi odottavan uutisia matkaltani.
"No?" kysyi hän kohta kun pääsin sisään, ja kun kerroin hänelle hiukan kokemiani, mainiten ettei Jessie näytä ansaitsevan eikä kaipaavankaan hyväntekeväisyyttä, niin hän sanoi: "Ei Jessie ole minun ystäviäni, mutta totta puhuen, Mackellar, minä en yleensä voi kehua ystävistä, ja tuolla naisella on tavallaan syytä olla epäkiitollinen. Minun ei tarvitse salata, minkä koko seutu tietää: eräs perheemme jäsenistä on kohdellut häntä niin ja näin."
Tällöin kuulin mr. Henryn ensimmäisen kerran viittaavankaan masteriin ja minä luulen, että hänen oli vaikea saada tätäkään vähää sanotuksi. Kohta sen jälkeen hän jatkoi: "Senvuoksi en halua siitä puhuttavan. Se olisi kiusallista vaimolleni – ja isälleni", lisäsi hän ja punastui taas.
"Mr. Henry", sanoin minä, "jos uskallan puhua teille vapaasti, niin neuvon teitä antamaan tuon naikkosen mennä menojaan. Mitä hyötyä siitä on, että hänelle rahoja lahjoitatte? Hän ei ole raitis eikä kunnollinen, ja mitä kiitollisuuteen tulee, niin voitte pikemmin lypsää maitoa kallion kyljestä; asia ei muutu, vaikka lopetatte hyväntekeväisyytenne – lähettinne sääret vain säilyvät."
Mr. Henry hymyili.
"Säärenne surettaa minua", sanoi hän sitten varsin vakavasti.
"Ja huomatkaa myöskin", jatkoin minä, "että minä annan teille tämän neuvon kypsän harkinnan jälkeen; alussa minäkin säälin häntä."
"Niin, näettekö!" sanoi mr. Henry; "ja ajatelkaa, että minä olen tuntenut hänet jo niinä aikoina, jolloin hän oli varsin kelpo tyttö. Lisäksi se, että vaikka puhun vähän perheestäni, ajattelen kuitenkin paljon sen mainetta."
Siihen hän katkaisi keskustelun, tuttavallisimman, mitä meillä oli ollut. Mutta samana iltapäivänä sain tietooni, että hänen isänsä oli täydellisesti selvillä asiasta, ja että mr. Henry siis salasi sitä vain vaimoltansa.
"Pelkäänpä että teillä on ollut epämieluisa tehtävä tänään", sanoi parooni minulle, "ja kun se ei millään tavalla kuulu virkatehtäviinne, kiitän teitä siitä ja pyydän samalla pitämään mielessänne (jos mr. Henry on unohtanut siitä huomauttaa), että me haluamme miniäni pysyvän asiasta täysin tietämättömänä. Vainajaan viittaaminen on kaksin kerroin kiusallista, Mackellar."
Minussa kiehui, ja olin vähältä sanoa paroonille suoraan, kuinka väärin hänen oli puhua noin, hänen, joka myötäänsä palautti vainajan muiston rouvan mieleen, ja miten paljon parempi olisi, jos hän särkisi tuon väärän epäjumalankuvan. Nyt olin näet päässyt niin pitkälle, että selvästi huomasin millaiset herran ja rouvan välit olivat.
Kynäni on kyllin selvä kertomaan tasaista ja mutkatonta historiaa, mutta kuinka voisin luoda yhteiskuvan niistä äärettömän monista pikku-asioista, joista ei yksikään ole erikseen mainittavissa, kuinka tehdä tiliä silmäniskuista ja sanojen sisällöstä, sanojen, joilla itsessään ei ole suurta merkitystä? Minunhan olisi puolelle sivulle koottava noin kahdeksantoistakuukautisen yhteiselämän ydinsumma. Puhuakseni suuni puhtaaksi, oli syy yksinomaan rouvan. Hän piti suostumustaan naimisiin jonkinlaisena armonosoituksena ja katsoi olevansa marttyyri. Kaikkeen tähän parooni häntä tietäen tai tietämättään yllytti. Ansioksi itselleen hän luki myöskin uskollisuutensa vainajaa kohtaan, vaikka hienommin asiaa käsitellen saattaisi pikemmin sanoa sitä uskottomuudeksi elossa olevaa kohtaan. Tässäkin parooni oli hänen puolellaan. Hän kai tahtoi mielellään jutella häviöstään, mutta häpesi siitä pitää puhetta mr. Henryn läsnä ollessa. Se kumminkin on varmaa, että hän tässä kolmihenkisessä perheessä sai muodostetuksi oman ryhmänsä, ja että aviomies sai jäädä sen ulkopuolelle. Durrisdeerissa oli kyllä vanhastaan tapana, perheen ollessa yksin, että parooni päivällisen jälkeen joi viininsä takan ääressä ja että miss Alison samoin jäi, otti tuolinsa hänen luokseen ja piti juttua yllä. Sama tapa jatkui senkin jälkeen kun neiti oli mennyt naimisiin. Itsessään oli varsin hauskaa nähdä vanhan herran ja hänen miniänsä välillä vallitsevaa hellää suhdetta, mutta minä olin liiaksi mr. Henryn puolella tunteakseni muuta kuin vihaa sen vuoksi, että hänet suljettiin pois seurasta. Monen monta kertaa näin hänen nousevan pöydästä sen näköisenä, että saattoi arvata hänen suoraa päätä lähtevän vaimonsa ja paroonin luo. He puolestaan eivät koskaan hidastelleet lausua hänet tervetulleeksi, he kääntyivät hänen puoleensa hymyillen kuin lapselle, joka tahtoo olla mukana, ja liittivät hänet keskusteluun niin huonosti salatuin ponnistuksin, että hän pian palasi pöydän luo, missä minä istuin. Sieltä saatoimme me (niin iso on Durrisdeerin halli) kuulla ainoastaan äänien hyrinän tulisijan luota. Siinä hän istui ja piti heitä silmällä, minä hänen vierellänsä, ja joskus, kun parooni murheellisesti pudisti päätänsä, tai pani kätensä rouvan päälaelle, tai kun he silmäilivät toisiaan kyynelsilmin, voimme me päättää keskustelun koskeneen vanhaa asiaa, ja kuolleen varjo lepäsi huoneen yllä.
Toisinaan