Veljekset: Talvinen tarina. Роберт Стивенсон. Читать онлайн. Newlib. NEWLIB.NET

Автор: Роберт Стивенсон
Издательство: Public Domain
Серия:
Жанр произведения: Историческая фантастика
Год издания: 0
isbn:
Скачать книгу
hän muka olikin sen sijaan vienyt joukkonsa kuningas Yrjölle. "Niin, heti seuraavana päivänä!" kirkui Tom. "Tuo kelpo, uljas master ja nuo oivat, pulskat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät, olivat tuskin ehtineet yli harjanteen, kun hän, tuo kavala lurjus!.. Niin, niin, on käynyt kuten hän halusi: nyt tulee hänestä parooni, ei sen vähempää, ja moni uljas poika viruu kylmänä nummen kanervikossa!" Tässä Tom purskahti itkuun, jos oli sattunut saamaan jotain juodakseen.

      Kun vain kyllin kauan juttuaa, saa aina jonkun uskomaan. Tomin kertomus mr. Henryn menettelystä syöpyi vähitellen ihmisiin; ne, jotka tiesivät paremmin, veivät sitä edelleen puheenaineen puutteesta, ne taas, jotka eivät mitään tienneet tai halusivat kylvää pahaa, kuulivat ja uskoivat ja kylvivät sitä ympärilleen evankeliumina. Mr. Henryä alettiin vältellä, ja pian kuului väkijoukosta murinaa hänen ohikulkiessaan, jopa naiset (jotka ovat uskalikkoja siksi, että tietävät olevansa turvassa) huutelivat syytöksiään hänelle vasten kasvoja. Masteria ylistettiin enkeliksi. Muistettiin, ettei hän koskaan ollut millään tavoin ahdistellut vuokralaisiaan, mikä ei suinkaan valetta ollut: masterhan yleensä vain menetti rahoja. Hän oli ehkä hiukan raisu, sanoi kansa, mutta onhan toki tuhat kertaa parempi olla tekemisissä suoraluontoisen, hurjan veitikan kanssa, joka aivan pian tasaantuu, kuin sellaisen kirotun verenimijän ja emäketun kanssa, joka istuu nenä kirjoissa kiinni, yrittäen talonpoikaparkoja vahinkoon. Eräs naikkonen, jolla oli lapsi masterilta ja jota viimemainittu oli kohdellut varsin karkeasti, otti esiintyäkseen hänen muistonsa puolustajana.

      "Missä on se sorja poika, joka luotti sinuun?" huusi hän ja heitti kivellä mr. Henryä kasvoihin.

      Mr. Henry pysäytti hevosensa ja katsoi naista, veren vuotaessa hänen huulestaan. "Mitä, Jess?" hän kysyi. "Sinäkinkö? Pitihän sinun paremmin minut tuntea." Mr. Henry näet oli auttanut häntä rahalla.

      Naikkonen piti varalla toista kiveä ja näytti aikovan heittää. Mr.

      Henry nosti suojakseen oikean käden, jossa hänellä oli ratsupiiska.

      "Mitä, lyötkö sinä naista, kurja…?" huusi hän, juoksi tiehensä ja kirkui aivan kuin todellakin olisi saanut selkäänsä.

      Seuraavana päivänä kulki kulovalkean tavoin yli seudun tieto siitä, että mr. Henry oli lyönyt Jessie Brownia, niin että henki oli ollut vaarassa. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten lumipallo kasvaa. Juoru synnytti toisen, joten herraparkani pian oli niin pahassa huudossa, että hänen oli pysyteltävä sisällä talossa kuten paroonikin. Ei hän kuitenkaan millään tavalla kotona näyttänyt kokemistansa kärsivän; juorun aihe oli joka tapauksessa liian arkaluontoinen asia puheeksi otettavaksi, ja mr. Henry oli hyvin ylpeä ja tahtoi salata visusti muilta mitä hän mielessänsä hautoi. Vanha parooni lienee saanut asiasta jotain kuulla, ellei muilta, niin John Paulilta. Joka tapauksessa täytyi hänen huomata, ettei poika enää kulkenut kylällä. Mutta luultavaa on, ettei edes hän tiennyt, kuinka vihamielisiä mr. Henrylle oltiin, ja mitä miss Alisoniin tulee, saapuivat uutiset vasta viimeiseksi hänelle ja hän niistä vähimmin välitti.

      Juuri siihen aikaan, jolloin tyytymättömyys oli pahimmillaan (sitten se häipyi kuten oli tullutkin, herra ties minkä vuoksi), tulivat vaalit pidettäväksi lähimmässä kylässä, St. Brides'issä, Swift-joen varrella. Kansaan oli levinnyt levottomuutta syystä tai toisesta – en tiedä lienenkö kuullutkaan miksi – ja sanottiin, että illempana näkyisi halottuja kalloja, ja että sheriffi oli tilannut Dumfriesistä sotaväkeä. Parooni tahtoi mr. Henryä lähtemään kokoukseen; se oli välttämätöntä suvun arvon vuoksi, väitti hän.

      "Muuten saatetaan sanoa, ettemme me enää ole johtajia seudullamme."

      "Vähänpä minä kelpaan johtamaan", sanoi mr. Henry; ja kun häntä yhä ahdistettiin, lisäsi hän: "Minä sanon teille selvän totuuden; minä en uskalla näyttäytyä."

      "Ennen sinua ei kukaan meidän talossa ole noin puhunut!" huudahti miss Alison.

      "Mennään kaikin kolmen", sanoi parooni; ja totta tosiaan hän sai saappaat jalkaansa (ensi kerran neljään vuoteen – John Paul sai ponnistella ankarasti, ennenkuin ne olivat jalassa); miss Alisonkin ilmaantui ratsupuvussaan, ja kaikki kolme lähtivät St. Brides'iä kohti.

      Kadut olivat täynnä koko seudun pahinta roskaväkeä, joka tuskin oli havainnut mr. Henryn, ennenkuin alkoi viheltää, hoilata ja kirkua: "Juudas!" "Missä on master?" ja "Missä ovat ne reippaat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät?" Olipa siellä joku, joka kivenkin heitti, mutta useimmat kuitenkin kiljuivat sitä häpeäksi, kun vanha parooni ja miss Alison olivat mukana. Paroonille selvisi kymmenessä minuutissa, että mr. Henry oli ollut oikeassa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, käänsi vain hevosensa ja ratsasti takaisin kotiin pää painuksissa. Ei miss Alisonkaan mitään virkkanut, mutta ajatteli varmaan sitä enemmän. Hänen ylpeytensä oli loukattu, sillä hän oli täysverinen Durie, ja hänen sydämensä kaiketi kutistui murheesta, kun hän näki serkkuansa näin häpeämättömästi kohdeltavan. Sinä yönä ei hän mennyt ensinkään makuulle. – Olen usein moittinut rouvaa, mutta kun ajattelen tuota yötä, annan hänelle mielelläni kaikki anteeksi. Ensi työkseen hän aamulla meni vanhan paroonin luo.

      "Jos Henry vielä minut tahtoo", hän sanoi, "niin hän saa minut." Henrylle itselleen puhui hän toisin: "Rakkautta minä en voi antaa sinulle, Henry, mutta niin totta kuin Herra elää, mitä suurimman säälini."

      Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1748 vietettiin heidän häitänsä. Joulukuussa samana vuonna minä ensi kerran seisoin päärakennuksen portilla, ja siitä asti minä voin kuvailla tapauksia kuten todistaja oikeudessa, omien huomioitteni nojalla.

      TOINEN LUKU

Mitä masterin poissa ollessa tapahtui(Jatkoa.)

      Matkani loppu-osa kului helisevänä pakkaspäivänä joulukuun lopulla, ja oppaana minulla oli itse Patey Macmorland, Tomin veli. Karheatukkaiseksi, paljasjalkaiseksi kymmenvuotiaskölliksi oli hänellä suurempi varasto ilkeämielisiä juttuja kuin koskaan olin kuullut; hän oli ajoissa oppinut kyntämään veljensä vasikalla. Minä en itsekään vielä ollut varsin vanha; ylpeyteni ei ollut vielä kukistanut uteliaisuuttani, ja kukapa ei moisena koleana aamuhetkenä olisi antautunut kuuntelemaan seudun vanhoja kertomuksia ja katselemaan matkan varrella paikkoja, missä ihmeellisiä asioita oli tapahtunut? Minä kuulin Claverhousen tarinan ratsastaessamme suoseudun halki ja juttuja pirusta kiivetessämme yli harjanteen. Luostarin seutuvilla sain kuulla yhtä ja toista vanhoista munkeista ja paljonkin salakuljettajista, jotka käyttävät sen raunioita varastohuoneinaan ja senvuoksi laskevat rantaan lähempänä kuin kanuunankantaman päässä Durrisdeerista, ja koko matkan olivat Duriet ja mr. Henry-parka ennen muita muistettuina. Minulla oli siis moninaisia ennakkoluuloja sitä perhettä kohtaan, jonka palvelukseen tulin joutumaan. Sen vuoksi tulinkin jommoisenkin hämmingin valtaan nähdessäni Durrisdeerin kartanon lepäämässä suojaisessa sievässä lahdelmassaan luostarikukkulan alla muhkeine ranskalais- tai italialaistyylisine asuinrakennuksineen (minä en taidetta ollenkaan ymmärrä) ja somine ympäristöineen, missä oli tarhoja, nurmikoita, pensaikkoja ja puita niin hauskana ryhmänä, etten ollut moista milloinkaan ennen nähnyt. Ne rahat, jotka tuohon oli käytetty, olisivat voineet saada perheen jälleen jaloilleen; nyt kului joka vuosi suuria summia komeuden ylläpitoon.

      Mr. Henry itse tuli ulos ja toivotti minut tervetulleeksi; hän oli pitkä, tumma herrasmies (Duriet ovat kaikki tummia), kasvot avomieliset, mutta jurot; hän oli tanakkarakenteinen, mutta ei näyttänyt reippaalta; kättä hän antoi minulle kuin vertaiselleen, ja hänen tasainen, ystävällinen puheensa sai minut heti kotiutumaan. Hän vei minut halliin, vaikka minulla oli ratsusaappaat jalassa, esitelläkseen minut paroonille. Oli vielä valoisaa, ja silmäni sattuivat kaikkein ensiksi lasiin maalatussa vaakunakilvessä olevaan kirkkaaseen neliöön; muistan pitäneeni sitä rumentavana, sillä sali oli muuten komea perhemuotokuvineen, laudoitettuine kattoineen ja koristeltuine tulisijoilleen, jonka yhdellä kulmalla parooni istui lukemassa Liviustaan. Parooni oli mr. Henryn näköinen; hänellä oli jokseenkin samanlainen avoin ilme, vain hienompi ja tyytyväisempi. Hänen juttelunsa oli myöskin äärettömän paljon mielenkiintoisempaa. Hänellä oli paljon kyselemistä Edinburghin yliopistosta, jossa minä äskettäin olin saanut maisterin