– Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinullekoko joukon todistajia…
– Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?
– Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyyvielä, kuka!
– Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; kenlie yrittänyt, se maassa makaa.
– Benderin rutto!
– Tarttukoon sinuun Siperjan surma!
– Vieköön sinut turkkilaisen miekka!
Ja riita alkoi.
– No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. – Eivätosanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täälläleipää suuhunsa…
Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Seosaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaanpoikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelustaolisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itseolisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaakaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehetriitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiinharjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovinkiivaasti, vimmatusti … syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävättoisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikkise näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vastenmaininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinutalussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinkasitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena, hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaahaukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelletaputettu käsiä kuin näyttelijälle.
Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täälläkarsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toisetsitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minullaoli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, jahankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetunarkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomialiinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun jahankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minullesittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemastakapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitäaprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkäminä voinut häneen suuttuakaan.
Muun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, ettäminä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat hekäytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin, jonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaanruokaa, jos tahtoisin syödä omaani… Luonnollista on, että he ottivatminulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmastilainaamaan.
Entisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.
Vaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikkaheitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaantunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätynennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivätmeitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivatmeitä lankeemuksemme tähden.
– Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hännuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.
He näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltäsalata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollutyhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaastiauttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmistenluottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).
Vankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista.Heistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovastipuolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset(puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja, loukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineetmitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepämaksoivat heille samalla mitalla.
Minä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuinsaavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmatheistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua "hyvänä" ihmisenä.
Paitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistäoli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja.Minä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistäkatkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli samaisän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh; harvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsholi. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä jalaiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä jatarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikeinkarttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisenluonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseentuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oliharvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niintarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovinlapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitävarkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuostapaheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minullekohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarinajalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi jalähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinennaapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisenryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen jaoli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukaudenkuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilmanmitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinastajulkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen onhäpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräyksetrauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänetkuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen.Kaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaanrangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksiSiperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että olimenetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakintienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakienmukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinutarvostella rikostaan oikealta kannalta.
– Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittäähäntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.
Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille, pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensätähden.
Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän olinikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikkinämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt, sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä,lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsihän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmäntyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissakuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.
Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin; keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettujasotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri jajotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööriluki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.
Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se olimatala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytettykaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli