– "Kuules, kuinka monta talonpoikaa meiltä on kuollut sitten viimeisen henkiluettelon?"
– "Niin, kuinkako monta? Kyllä niitä on kuollut monta", sanoi vouti ja samassa miestä nikautti, jonka vuoksi hän nosti kätensä suun eteen niinkuin kilven.
– "Niin, suoraan sanoen, sitä juuri minäkin", toisti Manilow, "monta niitä on kuollut!" Sitten kääntyi hän Tshitshikow'in puoleen ja lisäsi vielä: "niin, monta kyllä".
– "Mutta kuinka monta?" kysyi Tshitshikow.
– "Niin, kuinka monta?" toisti Manilow.
– "No, tuota … kukas sen ties, kuinka monta: eihän niitä kukaan ole lukenut".
– "Tietysti", sanoi Manilow, kääntyen Tshitshikow'iin, "sitä minäkin arvelen, että kuolevaisuus on ollut suuri; ei ole ensinkään tietoa, kuinka monta on kuollut".
– "Olepas hyvä ja laske ne", sanoi Tshitshikow, "ja tee tarkka nimiluettelo jokaisesta".
– "Niin, nimiluettelo jokaisesta", sanoi Manilow.
– "Kyllä!" sanoi vouti ja läksi pois.
– "Mitäs te sillä teette?" kysyi Manilow voudin mentyä.
Tämä kysymys näkyi saattaneen vieraan pulaan. Hänen kasvoillensa ilmaantui jotakin ponnistelevaa, josta hän oikein punastui, – ikäänkuin olisi ponnistellut sanoaksensa jotakin, mikä ei tahdo ottaa sanoihin sukeutuaksensa. Ja kylläpä Manilow saikin kuulla niin kummallisia ja tavattomia asioita, ett'ei ihmiskorva mokomia ollut vielä koskaan kuullut.
– "Te kysytte, mitä minä sillä teen? Näettekös, minä tahtoisin ostaa talonpoikia…" vastasi Tshitshikow ja pysähtyi kesken puhettansa.
– "Vaan sallikaa kysyäni", sanoi Manilow, "mitenkä te tahdotte ostaa heitä: maan mukana vaiko muuanne siirrettäviksi, se on: ilman maata?"
– "Niin, tuota, en minä juuri itse talonpoikia", puhui Tshitshikow, "minä tahdon ostaa kuolleita…"
– "Mitenkä te sanoitte? Minä, suokaa anteeksi, kuulen huononlaisesti, olinpa kuulevinani kovin hassua…"
– "Aikomukseni on ostaa kuolleita, jotka henkikirjoissa kumminkin olisivat elävien luvussa", sanoi Tshitshikow.
Manilow'ilta putosi piippu lattialle; suu häneltä meni auki ja siinä tilassa se pysyi useampia minuteja. Ystävykset, jotka olivat keskustelleet ystävyyden tuottamasta hauskasta elämästä, olivat kauan aikaa liikahtamatta, katsoa tuijottaen toisiansa silmiin, niinkuin ne muotokuvat, joita ennen vanhaan oli tapana ripustaa vastatusten kummallekin puolen isoa peiliä. Vihdoinkin nosti Manilow piipun lattialta ja katsahti alhaalta päin hänen kasvoihinsa, eikö muka hänen huulillaan näkyisi jotakin ivallista naurua, eikö hän muka laskenutkin vaan leikkiä; mutta semmoista ei niissä näkynyt; hänen kasvonsa olivat päin vastoin totisemmat entistänsä. Sitten iski hänen mieleensä, entäs jos vieras äkkiä on tullut höperöksi, ja hirmustuen loi häneen tarkan katseen; mutta vieraan silmät olivat aivan kirkkaat; ei ollut niissä outoa, levotonta tulta, joka vilkkuu silmissä mielettömän; kaikki oli oikealla ladulla ja järjestyksessä. Manilow se mietti ja aprikoi, miten nyt olla, kuten eleä, mutta sen parempaa ei hän kumminkaan keksinyt kuin päästi suuhun jääneen savun ulos peräti hienona virtana.
– "No niin, mitä nyt tulee näihin todellisuudessa kuolleisin, vaan laillisen muodon puolesta vielä hengissä oleviin, – saatatteko te siirtää ne minulle tai luovuttaa, mitenkä parhaaksi näette?"
Mutta Manilow se oli niin hämillänsä, ettei muuta osannut kuin katsoa häneen.
– "Asia näkyy olevan vastenmielinen teille, vai kuinka?.." virkkoi Tshitshikow.
– "Minulleko?.. Ei, ei mitenkään", puheli Manilow, "vaan minä en voi käsittää … älkää pahaksi panko … minä tietysti en ole voinut saada senkaltaista loistavaa kasvatusta, joka, niin sanoakseni, näkyy teidän jok'ainoassa liikkeessänne; minulla ei ole kaunopuheliaisuuden korkeata lahjaa… Kukaties tässä … teidän vast'ikään lausumassanne asian esille tuomisessa … on jotakin kätkettyä… Kukaties suvaitsitte lausua sillä muotoa noin vaan puheen kaunistukseksi?"
– "En", vastasi Tshitshikow, "en, kyllä minä tarkoitan niitä juuri semmoisina kuin ovat, se on: niitä sieluja, jotka jo ovat kuolleet".
Manilow'in valtasi täydellinen ällistys. Hän tunsi, että nyt olisi jotakin tehtävä, nyt pitäisi kysyä jotakin, mutta mitä kysyä – piru sen ties. Lopuksi hän jälleen päästi savun, tällä kertaa ei kumminkaan suun, vaan nenän kautta.
– "Kas niin, ellei mikään estä, niin saatamme Jumalan nimeen ryhtyä tekemään kauppakirjaa", sanoi Tshitshikow.
– "Kauppakirjaa kuolleista sieluista, niinkö?"
– "Eihän toki!" vastasi Tshitshikow. "Kauppakirjan mukaan olkoot ne hengissä, niinkuin ovat henkiluetteloissakin. Minulla on tapana tyyten tarkoin noudattaa sivili-lakia; tosin olen siitä saanut kärsiä palveluksessani, mutta, suokaa anteeksi, velvollisuus on minulle pyhä asia, laki – minä olen mykkä lain edessä".
Viimeiset sanat olivat Manilow'in mielestä varsin kauniit. Itse asian perille ei hän päässyt sittenkään, vaan rupesi, vastauksen asemesta, imemään piippuansa niin ankarasti, että tämä vihdoin rupesi fagottina ulvomaan. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut imeä siitä mielipidettä näin tavattoman asianhaaran johdosta; mutta piippu se vaan ulvoi ulvomistaan.
– "Kenties teillä on jonkinlaisia epäilyksiä?"
– "Mitä joutavia, ei ensinkään. Minä en puhu siinä katsannossa, että minulla olisi niinkuin, toisin sanoakseni, semmoinen kritillinen arvostelu teistä. Vaan, sallikaa kysyäni, onko tämä yritys, elikkä, sanoakseni niinkuin tarkemmin, komerssi, – onkohan tämä komerssi yhtäpitäväisessä katsannossa lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten tuumain ja hanketten kanssa?"
Näin sanottuaan Manilow liikautti päätänsä ja iski sangen tärkeän katseen Tshitshikow'iin, osoittaen kaikissa kasvojensa piirteissä ja yhteen puristuneissa huulissa senkaltaista syvä-aatteisuutta, ett'ei mointa kenties ole ihmiskasvoissa vielä nähtykään, elleihän jonkun peräti viisaan ministerin kasvoissa ja niissäkin vaan kaikkein pulmallisimpain kysymysten hetkenä.
Mutta Tshitshikow se vastasi vaan, että tällainen yritys elikkä komerssi on oleva yhtäpitävä lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten tuumain ja hanketten kanssa. Hän lisäsi vielä hetken perästä, että kruunu tulee tästä voitollekin, koskapa saa lailliset henkirahat.
– "Teidän mielestänne siis?.."
– "Minun mielestäni kaikki käy hyvin".
– "No sitten on toinen asia: minulla ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Manilow ja pääsi kokonansa rauhaan.
– "Nyt on meidän vaan sopiminen hinnasta…"
– "Mitenkä, hinnasta?" kysäsi taas Manilow ja pysähtyi. "Luulettekos te, että minä rupean ottamaan maksua ihmisistä, jotka jossakin katsannossa ovat lopettaneet olemisensa? Jos teihin on tullut tuommoinen, niin sanoakseni, fantastillinen halu, niin minä puolestani annan ne teille ilman mitään korvauksen katsantoa ja otan kauppakirjankin päälleni".
Ankaran muistutuksen ansaitsisi näitten tapausten kirjoittaja, jos hän jättäisi sanomatta, että mielihyvä kokonaan valtasi vieraan näitten Manilow'in sanain perästä. Kaikesta järkevyydestään ja maltistaan huolimatta hän oli vähällä hypähtää ylös niinkuin pukki, joka, kuten tiettyä, tekee tämmöisiä hyppyjä ainoastaan kaikkein kuumimmissa ilon puuskissa. Hän liikahti nojatuolissansa niin kiivaasti, että istuimen villainen päällyskangas halkesi. Manilowkin katsahti häneen vähän kummastuneena. Kiitollisuutensa ylenpalttisuudessa lausui nyt Tshitshikow