Tähän vastasi puoliso vaan: "hm!" ja sysäsi häntä jalallaan.
Tämmöinen peräti edullinen mielipide syntyi vieraasta kaupungissa ja tämmöisenään se pysyi hamaan siihen asti, kunnes muuan kummallinen ominaisuus ja hanke elikkä kuten maaseuduilla sanotaan merkillinen seikka, josta lukija pian saa tiedon, saattoi ymmälle melkein koko kaupungin.
II LUKU
Toista viikkoa oli jo vieras asunut kaupungissa, yhä käyden iltahuveissa ja päivällisillä ja siten, kuten sanotaan hauskasti viettäen aikaansa. Viimeinkin päätti hän siirtää vieraissa-käyntinsä ulkopuolelle kaupunkia ja käydä tervehtimässä tilan-omistajia Manilow'ia ja Sobakevitsh'iä, niinkuin oli luvannutkin. Kukaties oli hänellä tähän toisia, syvempiäkin syitä; kukaties oli hänellä siellä vakavampia sydämelle läheisempiäkin asioita ajettavana… Mutta kaikesta tästä saa lukija tiedon vähitellen ja aikoinansa jos vaan riittää malttia lukemaan tätä jutelmaa, pitkän pitkää, jonka on määrä sittemmin levetä ja laveta aina sitä myöten mitä lähemmäksi tullaan loppua, jossa kiitos seisoo. Selifan-kuskille annettiin käsky valjastaa hevoset huomenna ani varahin tunnettujen vaunujen eteen. Pekko sai käskyn jäädä kotiin ja vartioida huonetta ja matkasäkkiä.
Ei liene liikaa, jos lukija tutustuu näihin kahteen sankarimme maa-orjaan. Tosin he eivät ole niin tärkeitä, he kun ovat vasta toisen, vieläpä kolmannenkin, luokan henkiä. Tosin eivät kertomuksen päävaikuttimet ja käänteen ala heissä, he kun vaan siellä täällä pikimmältään tarttuvat näihin vaikuttimiin. Mutta tekijä rakastaa olla peräti täsmällinen kaikessa ja, Venäläinen vaikka onkin, tahtoo hän tässä suhteessa olla tarkka kuin Saksalainen. Tämä tutustuminen ylipäänsä ei vie pitkää aikaa eikä tilaakaan, sillä pitkiä selityksiä ei enää tarvitse lisäykseksi siihen, mitä lukija jo tietää, nimittäin, että Pekon päällä oli jotenkin avara ruskeanvärinen takki, herralta peritty, ja että hänellä oli säätyläistensä tapaan järeät huulet ja järeä nenä. Luonteeltaan hän oli paremmin harvasanainen kuin puhelias. Olipa hänellä jalo halu sivistykseenkin, se on kirjain lukemiseen, vaikk'ei hän suurta lukua pitänyt kirjan sisällyksestä. Yhtä kaikki olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut ja aapiskirjat ja rukouskirjat, – kaikkia hän luki yhtä tarkasti; jos olisi hänen kouraansa pistetty kemia, niin ei hän olisi hyljännyt sitäkään. Ei häntä miellyttänyt se, mitä hän luki, vaan itse lukeminen, elikkä, paremmin sanoen, lukemisen toimi; siinä näet muka kirjaimista aina syntyy jonkunlainen sana, joka toisinaan merkitsee hiis ties mitä. Tätä lukemista enimmäkseen toimitettiin makaavassa asemassa, eteisessä, vuoteella, jonka patja oli siitä syystä vanunut ja litistynyt pannukakuksi. Paitsi lukemisen halua oli hänessä vielä kaksi omituista puolta: ensiksi makasi hän riisumatta, aina sama päällysnuttu yllä; toiseksi oli hänellä mukana aina joku omituiselta haiseva ilma, joka muistutti asuttua huonetta, niin ett'ei hänen huolinut muuta kuin asettaa vaan vuoteensa johonkin, vaikkapa semmoiseenkin huoneesen, missä ei siihen asti ollut ihmisiä asunut, ja siirtää sinne sinellinsä ja muut tavaransa, niin tuntui kuin olisi siinä huoneessa asunut ihmisiä jo kymmenen vuotta. Tshitshikow, varsin hienotunteinen ja muutamissa kohdin kiukkuinenkin mies, vedettyään nenäänsä ilmaa aamun tuimaan, irvisteli vaan ja päätänsä puisteli, virkkaen:
– "Hiis ties sinua; hikoiletko sinä, vai mitä: kävisit edes saunassa".
Siihen ei Pekko vastannut tavallisesti mitään, vaan koetti samalla ryhtyä johonkin toimeen, mennen muka isäntänsä frakkia harjaamaan tahi muuten vaan korjaamaan jotakin. Mitä lienee Pekko ajatellutkaan, vaiti ollessansa? Kukaties hän arveli itsekseen: "Kyll' olet hyvä sinäkin"; sata kertaa puhut yhtä asiaa… Ja kukapas sen oikein tietää, mitä herran maa-orja ajattelee. Ja niin pitkältä nyt täksi kertaa Pekosta.
Kuski Selifan oli kokonaan toisenlainen. Vaan tekijätä suuresti kainostaa puhua lukijoille näin paljo alhaisista ihmisistä, kokemuksestaankin tietäen, kuinka vastenmielisesti he tutustuvat alhaisten säätyjen kanssa. Semmoinen se vaan on Venäjän mies: sanomaton halu on hänellä tutustua jokaisen kanssa, joka on yhtäkin arvoa ylempänä häntä, ja lakkituttavuus kreivin tai ruhtinaan kanssa on hänelle parempi kaikkea ystävyyttä. Pelkääpä tekijä sankarinsakin puolesta, joka on ainoastaan kollegian-neuvos. Hovineuvokset kukaties tutustuvat hänen kanssaan, mutta ne, jotka jo ovat kiivenneet kenralin-virkoihin, ne kenties heittävät tuommoisen halveksivan katseen, jommoisen ihminen ylpeästi heittää kaikkeen, mikä on häntä alempana, taikka – mikä vielä pahempi on – kokonaan osoittavat välinpitämättömyyttä, tekijälle niin masentavaista. Vaan niin surullista kuin kaikki tämä onkin, täytyy kumminkin palata sankariimme.
Ja niinpä, kuten jo sanottiin, hän antoi tarpeemnukaiset käskyt jo illalla; heräsi aamulla hyvin varhain, pesihe, pyyhki ruumiinsa märällä pesusienellä kantapäästä kiireesen asti – tämä tapahtui ainoastaan sunnuntaisin, ja silloin sattui olemaan sunnuntai – ajoi partansa sileäksi, että posket olivat sileät ja kiiltävät kuin atlasi, ja puettuaan päälleen frakin puolukan karvaisesta valkosäkenisestä kankaasta ja sen päälle suuret karhunnahkaiset turkit, läksi alas portaita, ravintolan passarin kannatellessa häntä milloin puolelta milloin toiselta, ja nousi viimein vaunuihinsa. Jyristen ajoivat vaunut ravintolan portista kadulle. Ohi kulkeva pappi nosti hattunsa, joukko poikia, likaiset paidat päällä, ojensivat hänelle käsiänsä, huutaen: "pari penniä, hyvä herra, orpo raukalle!" Kuski, huomattuaan kuinka yhdellä heistä oli erinomainen halu kiivetä vaunujen taakse, huiskasi häntä ruoskalla, ja nytpä vaunut kolisemaan katujen kiviä myöten. Hauskaa oli jo kaukaa nähdä kirjavata tullipuuta, joka ilmoitti, että kadun kivistä niinkuin muustakin tuskasta pian tulee loppu. Kolautettuaan vielä muutamia kertoja päätänsä vaunujen perään, läksi Tshitshikow kiitämään pitkin pehmoista maantietä.
Tuskin oli kaupunki jäänyt jäljelle, niin jo ilmaantui, kuten meillä laita on, jonkin joutavaa molemmille puolin tietä: mättäitä, kuusia, pikku männyn tylleröitä, vanhain honkain kärvettyneitä runkoja, kanervia ynnä muuta romua. Tulipa vastaan kylä ja tämän tuvat supi suorassa linjassa, rakennukseltaan kuni vanhat puut pinossa, harmaat katot päällä ja eturäystäät varustetut puisilla leikkauskoristeilla, muistuttaen kirjotuilla päillä kaunistettuja pyyhkeitä. Porttien edessä lavitsoilla istui, kuten konsanaankin, talonpoikia, lammasturkit päällä. Pulleakasvoisia akkoja, rinnat sidottuina, kurkisteli ylä-akkunoista; alaisista katsoa mullotteli vasikka tai ojenteli sokeata kärsäänsä sika; sanalla sanoen – tavallisia näkyjä.
Kuljettuaan viidennentoista virstan tolpan ohi, muisti hän, että täällähän pitäisi olla Manilow'in kylä, tämän oman puheen mukaan, mutta menipä kuudeskintoista virsta, eikä kylää vieläkään näkynyt, ja tokkopa oikealle tolalle olisivat osanneetkaan, elleivät olisi kohdanneet kahta talonpoikaa. Näiltä nyt kysäistiin, kaukanako muka on Samanilovkan kylä. Talonpojat ottivat lakit päästään, ja toinen heistä, viisaampi näöltään ja parta vaajana leuassa, vastasi:
– "Manilovka kukaties, eikä Samanilovka".
– "No niin Manilovka".
– "Manilovkako? No se nyt on sillä viisiä, että kun vielä kulkee virstan, niin siinä se sitten on, meinaten: siitä suoraan oikealle".
– "Oikealle, niinkö?"
– "Oikealle", vastasi talonpoika. "Siinä sitten on tie Manilovkaan, mutta Samanilovkaa täällä ei ole. Semmoinen sillä on nimi, meinaten: se on nimeltään Manilovka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään. Suoraan siellä sitten mäellä on kivinen rakennus, kahdenkertainen, se on herraskartano, meinaten: siinä justiin itse hovinherra asuu. Niin, siinä se sitten onkin Manilowka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään minkään näköistä, eikä ole ollutkaan".
Lähdettiin tuosta etsimään Manilovkaa. Kahden virstan päässä käännyttiin kyläraitille, mutta kulkivatpa sitä virstan, toisen ja kolmannenkin, eikä vieläkään näkynyt kahdenkertaista