"Niin, se on suuremmoista."
Kuten näkyy, oli valitettavasti hänen tahtonsa voittanut eikä hänen isänsä.
"Etkö tahtoisi asua täällä, Julia?"
"Oh! Täällä tahi jossakin muualla; se on samantekevää", vastasi hän välinpitämättömästi.
"Voitko sinä pahoin?" kysyi översti d'Aiglemont.
"En ollenkaan", vastasi nuori nainen hetkellisellä vilkkaudella.
Hän katsoi hymyillen miestänsä ja lisäsi:
"Minä tahdon nukkua."
Äkkiä kuului hevonen laukkaavan. Viktor d'Aiglemont päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä tien tässä kohden tekemään kierrokseen päin. Kun översti ei enää voinut nähdä Juliaa, katosi iloinen ilme tämän kalpeilta kasvoilta, juurikuin valo olisi lakannut paistamasta niihin. Kun hän ei viitsinyt katsoa maisemaa yhtä vähän kuin oli utelias tietämään kuka oli se ratsastaja, jonka hevonen laukkasi salaman nopeudella, vetäytyi hän takaisin vaunun nurkkaan ja silmänsä kiinnittyivät hevosiin ilmaisematta minkäänlaista tunnetta. Hänellä oli yhtä tylsä ilme kasvoissa, kuin bretagnelaisella talonpojalla kun tämä kuuntelee kirkkoherransa saarnaa. Eräs nuori mies täysiverisen ratsun selässä tuli äkkiä esiin poppelien ja kukoistavien orapihlajapensaiden lehdiköstä.
"Joku englantilainen", sanoi översti.
"Niin on, herra kenraali", virkkoi kyytimies. "Hän on sitä samaa sukua, joka tahtoo, kuten kerrotaan, syödä suuhunsa Ranskan."
Tuntematon mies oli yksi niistä matkustavaisista, jotka olivat mannermaalla siihen aikaan, jolloin Napoleon pidätti kaikki englantilaiset panttivankeina sen kansanoikeutta vastaan tehdyn yrityksen vuoksi, jonka Saint-James'in kabinetti teki Amiens'in sopimuksen rikkomisen kautta. Nämä vangit olivat keisarin mielivallasta riippuvaisia, eivätkä kaikki saaneet olla siinä paikassa, missä heidät pidätettiin, eikä edes siellä, mihin ensin saivat luvan asettua. Useimmat niistä, jotka tähän aikaan asuivat Touraine'ssa, olivat saatetut sinne keisarikunnan eri seuduilta, joissa katsottiin heidän läsnäolonsa vahingoittavan mannermaapolitiikan etuja. Nuori vanki, joka nyt koetti haihduttaa ikäväänsä aamukävelyllä, oli tämän virkavaltaisen mahdin uhri. Kaksi vuotta sitten tempasi hänet ulkoasiainministeriön käsky pois Montpellier'istä, missä rauhan rikkominen oli hänet yllättänyt silloin kun hän etsi tämän ilmanalassa parannusta rintataudilleen. Niin pian kuin nuori mies näki, että kreivi d'Aiglemont oli sotilas, kiiruhti hän välttämään tämän katseita jotenkin töykeästi kääntämällä päänsä sinne päin, missä la Cisen niityt sijaitsivat.
"Kaikki nämä englantilaiset ovat niin hävyttömiä juurikuin koko maailma kuuluisi heille", mutisi översti. "Mutta onneksi antaa Soult heille pian aika löylyn."
Kun vanki ajoi vaunun ohi, katsahti hän sen sisään. Vaikka tämä oli vain pikainen silmäys, sai hän kuitenkin tilaisuuden ihailla sitä kuvaamatonta viehätystä, jonka surunvoittoinen ilme loi kreivittären miettiväisille kasvoille. On paljon miehiä, joiden sydän tulee voimakkaasti liikutetuksi ainoastaan siitä syystä, että nainen näyttää kärsivältä; heistä tuntuu tuska olevan lupauksena vakaamielisyydestä ja rakkaudesta. Julia istui siellä nojautuneena vaununpatjaa vastaan, kokonaan vaipuneena tarkasteluihinsa omistamatta pienintäkään huomiota hevoselle tai ratsumiehelle.
Silahihna oli pian laitettu kuntoon. Kreivi astui jälleen vaunuun. Kuski koetti korvata menetetyn ajan ajamalla nopeasti eteenpäin sillä puolella maavallia, jota riippuvat kalliot reunustavat, kalliot, joiden suojassa Vouvray-viini kypsyy, ja josta voi nähdä etäällä Marmoutiers'in kuuluisan luostarin, pyhän Martinin asumapaikan, rauniot.
"Mitä hän tahtoo meiltä, tuo läpi-kuultava mylord?" huudahti översti kääntäen päätänsä vakuuttautuakseen että ratsastaja, joka aina la Cicén sillalta saakka oli seurannut heitä, oli nuori englantilainen.
Kun tämä nuori tuntematon ei millään tavalla rikkonut kohteliaisuuden lakia kävelemällä rantavalleilla, vetäytyi översti takaisin vaunun nurkkaan heitettyään ensin uhkaavan silmäyksen englantilaiseen. Mutta huolimatta sisäisestä vastenmielisyydestään ei hän voinut olla huomaamatta kuinka kaunis hevonen oli ja kuinka sievästi ratsastaja istui sen selässä. Nuorella miehellä oli sellaiset brittiläiset kasvot, joiden hipiä on niin hieno, niin sileä ja valkonen, että tahtoisi uskoa ne nuoren tytön hentoon ruumiiseen kuuluviksi. Hän oli valkoverinen, solakka ja pitkäkasvuinen. Hänen pukunsa oli niin huolellinen ja puhdas, kuin ainoastaan ylpeän Englannin ylimystöön kuuluvilla saattaa olla. Tuntui melkein siltä, kuin olisi hän punastunut enemmän ujoudesta kuin ilosta nähdessään kreivittären. Yhden ainoan kerran nosti Julia silmänsä ja katsoi muukalaista; mutta siihen pakoitti hänet tavallaan miehensä, joka tahtoi, että hän katsoisi täysiverisen hevosen jalkoja. Julian silmät kohtasivat silloin nuoren englantilaisen katseen. Tästä hetkestä asti seurasi hän muutaman askeleen päässä vaunujen perässä sen sijaan, että antaisi hevosensa juosta niiden lähellä. Kreivitär oli tuskin katsonut tuntematonta. Hän ei huomannut mitään niistä hevosen ja ratsastajan täydellisyyksistä, joita osoitettiin hänelle, vaan vetäytyi takaisin vaunun nurkkaan kun ensin oli keveän kulmakarvojen liikkeen kautta ilmaissut olevansa yhtä mieltä miehensä kanssa. Översti nukkui jälleen ja molemmat puolisot tulivat Tours'iin vaihtamatta sanaakaan ja ilman että sen ihanan seudun vaihtelevat näköalat, joiden ohi he ajoivat, kertaakaan olisivat vetäneet puoleensa Julian huomiota. Kun hänen miehensä oli nukkunut tarkasti kreivitär d'Aiglemont häntä useita kertoja. Juuri viimeistä kertaa katsahtaessaan häneen, saivat vaunut sysäyksen ja medaljonki, joka riippui hänen kaulassaan mustassa nauhassa, putosi hänen syliinsä ja hänen isänsä muotokuva ilmestyi äkkiä hänen eteensä. Tähän asti oli hän hillinnyt itsensä, mutta nyt täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Nuori englantilainen näki kenties silmänräpäyksen ajan nuoren kreivittären poskilla kosteita ja kiiltäviä jälkiä kyyneleistä, jotka tuuli pian kuivasi.
Översti d'Aiglemont sai keisarilta toimeksi viedä käskyn marsalkka Soult'ille, jonka piti puolustaa Ranskaa englantilaisten maahantuloa vastaan Bearnissa, ja hän käytti tilaisuutta, jonka tämä toimi soi hänelle hyväkseen viedäksensä vaimonsa pois niistä vaaroista, jotka juuri silloin uhkasivat Pariisia, ja jättääksensä hänet erään vanhan sukulaisensa luo. Vaunut ajoivat pian Tours'in kivillä lasketuille kaduille, yli sillan, la Grande-Rue-kadulle ja pysähtyivät erään vanhan kunnianarvoisan talon edustalle, jossa entinen markisitar Listomère-Landon asui.
Markisitar de Listomère-Landon oli niitä kauniita vanhoja naisia, kalpeine hipiöineen ja valkoisine tukkineen, joiden kasvoilla on aina hieno hymy, naisia, jotka yhä näyttävät olevan puettuja vanhanaikuisesti ja hiuslaitos tuntemattoman kuosin mukaan. Sellaiset naiset, jotka ovat seitsenkymmenen vuotisia muotokuvia Ludvig XV: n vuosisadalta, ovat melkein aina ystävällisiä ja helläsydämisiä, juurikuin he vielä rakastaisivat; he ovat vähemmän uskovaisia kuin hurskaita ja vähemmän hurskaita, kuin miltä he näyttävät; he tuovat aina mukanaan puuterin tuoksua à la maréchale, osaavat hyvin kertoa, mutta puhuvat vielä paremmin ja nauravat mieluummin jollekin muistolle kuin leikille. Nykyaika ei ole heidän mielensä mukaista. Kun vanha kamarineitsyt tuli ja ilmoitti markisittarelle – sillä hänen piti pian saada takaisin arvonimensä, – että hänen veljenpoikansa, jota hän ei ollut nähnyt sitten Espanjan sodan alkamisen oli saapunut, irroitti hän nopeasti silmälasinsa, sulki lempikirjansa "Gallerie de l'ancienne cour" ja riensi notkeudella, jonka oli säilyttänyt entispäiviltä, portaille, jonne ennätti juuri samassa kun molemmat puolisot alkoivat astua niitä ylös.
Täti ja veljenpojan vaimo vaihtoivat pikaisen silmäyksen.
"Terve, täti-kulta!" huudahti översti ja otti kiihkeästi vanhan rouvan syliinsä. "Minulla on mukanani eräs nuori nainen, jonka pyydän jättää teidän haltuunne. Minä aion uskoa teille aarteeni. Julia ei ole keikarimainen eikä mustasukkainen, hän on lempeä kuin enkeli… Mutta minä toivon, ettei hän tule pilatuksi täällä", lisäsi hän.
"Sinä olet parantumaton!" vastasi markisitar katsahtaen