Hän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. "Viktor", jatkoi hän hetken perästä, "loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä tunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin näiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he ovat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä he ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia."
"Sinä tahdot siis, isä", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi leikillisellä äänellä, "että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä naimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi."
"Mennä naimisiin minun tähteni?" huudahti isä kummastuneena, "minunko tähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää tarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat vanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä syistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä katkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään rakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan sinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla, sinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!"
Vanhus vaikeni. Hän sattui huomaamaan kuinka hänen tyttärensä pudisti päätään tyytymättömyyden merkiksi. He kulkivat porttia kohti, missä heidän vaununsa odottivat. Heidän hiljaa kulkiessaan eteenpäin, katsahti nuori tyttö pikaisesti isänsä kasvoihin, ja nurpea ilme hävisi vähitellen hänen piirteistään. Syvä tuska, joka oli painanut leimansa isän otsaan, teki syvän vaikutuksen häneen.
"Minä lupaan sinulle, isä", sanoi hän lempeällä ja liikutetulla äänellä, "etten puhu Viktorista, ennenkuin sinä olet voittanut vastenmielisyytesi häntä kohtaan."
Vanha herra katsoi kummastuneena tyttäreensä. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään pitkin hänen riutuneita poskiaan. Hän ei voinut suudella Juliaa keskellä tätä väkijoukkoa, mutta hän puristi liikutettuna hänen kättänsä. Kun hän astui vaunuihin, olivat kaikki katkerat ajatukset, jotka olivat synkistyttäneet hänen kasvojansa, kokonaan hävinneet. Tyttären keveä alakuloisuus herätti hänessä nyt vähemmän levottomuutta kuin se viaton ilo, jonka salaisuus tuli ilmi katselmuksen aikana.
* * * * *
Maaliskuun ensimäisinä päivinä 1814, ei juuri vuotta tämän keisarillisen katselmuksen jälkeen, kiitivät eräät ajovaunut pitkin tietä Amboise'sta Tours'iin. Kun ne jättivät viheriän pähkinäpuu-holvin, jonka alla piili la Frillière'n majatalo ajoivat ne eteenpäin sellaista vauhtia että tuokiossa ehtivät la Cise'n rannalle, missä tämä yhtyy Loire'en, ja pysähtyivät siihen. Silahihna oli katkennut sen kiivaan liikkeen takia, jonka nuori kyytimies herransa käskystä teki saadakseen neljä majatalon parhaista kyytihevosista pysähtymään. Siten sai sattuma aikaan, että molemmat ajovaunuissa olevat henkilöt herättyään, saivat hyvin aikaa katsellakseen yhtä niistä mitä ihanimmista seuduista, joita Loire'n kauniit rannikot voivat näyttää. Oikealla voi matkustavainen nähdä la Cisen kaikkine lahtineen kiemurtelevan kuin hopeakäärmeen niittyjen keskellä, joille ensimmäinen kevätvihreä nyt loi smaragdihohteen. Vasemmalla avautui Loire kaikessa komeudessaan. Muutamat laineet, jotka keveä viileä aamutuuli nostatti, heijastivat tuhansissa taitteissa auringon välkkeitä tämän majesteetillisen virran isolla vedenpinnalla. Siellä ja täällä näkyy saaria veden keskellä niinkuin helmiä kaulanauhassa. Joen toisella puolella levittää Touraines'in kaunis maisema aarteitaan niin kauvas kuin silmä kantaa. Etäällä ei ole katsetta estämässä muita rajoja kuin Chers'in kukkulat, joiden huiput nyt juuri muodostivat loistavia juovia taivaan läpikuultavaa sineä vastaan. Vastapäätä saarien hentoa lehvikköä taulun taustalla näytti Tours nousevan niinkuin Venedig veden helmasta. Vanhan tuomiokirkon tornit kohoovat ilmaan ja sulautuivat nyt yhteen muutamien mielikuvituksellisesti muodostuneitten valkeitten pilvien kanssa. Sillalta, jolle vaunut pysähtyivät, näkee matkustavainen edessään pitkin Loirea ja aina Tours'iin saakka jonon kallioita, jotka juuri kuin luonnon oikusta näkyvät joutuneen sinne reunustamaan jokea, minkä aallot lakkaamatta kaivavat kiveä. Tämä on näky, joka aina herättää katsojan ihmettelyä. Vouvrayn kylä sijaitsee juurikuin puitteissa keskellä kuiluja ja rotkoteitä kallioiden välissä, jotka alkavat muodostaa kaarta sillan edestä la Cise'n yli. Sitten Vouvray'sta aina Tours'iin saakka ovat tämän riekaleiksi revityn vuoren-kukkulan hirvittävät jyrkänteet viininviljelijäin asumia. Useissa paikoin on kolmikerroksisia taloja, jotka ovat kallioon hakatut ja joita yhdistävät vaaralliset myös kiveen vuoleskellut portaat. Katon huipulla juoksee nuori tyttö lyhyessä punaisessa hameessa puutarhaansa päin. Savu kohoaa piipusta viinitarhan kantojen ja runkojen välitse. Ihmiset työskentelevät melkein pystysuorasti viettävällä maakaistaleella. Vanha nainen istuu rauhallisena alasromahtaneella kivimöhkäleellä kukkivan mantelipuun alla, kehrää, katsoo matkamiehiä, jotka ajavat ohi hänen jalkainsa alla ja hymyilee heidän pelästykselleen. Hän on yhtä vähän levoton maaperän halkeamain kuin vanhan muurin kallistuvan raunion suhteen, jonka kiviä pitävät koossa ainoastaan murattiköynnöksen kiemurtelevat juuret, jotka peittävät sitä kuin vaippa. Tynnyrintekijäin vasarat saavat korkealla ilmassa sijaitsevien kellarien holvit kaikumaan. Maa on kaikkialla viljelty ja kaikkialla hedelmällinen täällä, missä luonto oli kieltänyt maaperän ihmisen yritteliäisyydeltä. Koko Loirejoen alueella ei ole mitään, joka voisi vetää vertoja Touraine'n vieraan katseille tarjoomalle rikkaalle näköalalle. Tämän näytelmän kolmenkertainen taulu, jonka maisemista tässä on koetettu antaa vain aavistus, lahjoittaa sielulle yhden niistä vaikutelmista, jotka ijäksi painuvat muistiin; ja kun runoilija on nauttinut niistä, tulevat hänen unelmansa usein satumaisesti uudestaan rakentamaan hänen eteensä näiden romantilliset vaikutukset.
Juuri silloin kun vaunut saapuivat la Cise'n sillalle, lensi parvi valkeita kyyhkysiä Loiren saarien välillä antaen uutta viehätystä tälle kauniille taululle. Joen rannalla olevien pajujen tuoksu täytti raittiin aamuilman hurmaavalla lemulla. Linnut visertelivät yhtämittaa, lammaspaimen lauloi laulua, joka suli yhteen tämän kanssa surunvoittoiseksi säveleeksi ja venemiesten huudot kaukaa antoivat tiedon elämän hyörinästä. Pehmeä sumu, joka oikullisesti pysähtyi tämän laajan maiseman hajalla olevien puiden ympäri antoi tälle omituisen viehätyksen. Tämä Ranskan seutu, ainoa, jota vieraat sotilasjoukot eivät häiritsisi oli tällä hetkellä ainoa rauhallinen paikka ja voisi melkein väittää sen uhmailevan vihollisen maahantuloa.
Heti kun vaunut pysähtyivät, näyttäytyi sen edustalla pää virkalakkineen; kärsimätön sotilas aukaisi heti itse vaunuoven ja hyppäsi alas tielle juurikuin aikoisi hän haukkua kuskia. Mutta nuori maalaispoika laittoi par'aikaa niin ymmärtäväisesti murtunutta silahihnaa kuntoon, että översti, kreivi d'Aiglemont rauhoittui, meni takaisin vaunun ovelle ja levitti käsivarsiansa juurikuin ojentaakseen jäykistyneitä lihaksiaan, haukotteli, katsoi maisemaa ja pani kätensä turkkikappaan huolellisesti puetun nuoren naisen käsivarrelle.
"No, Julia", sanoi hän käheällä äänellä. "Herää katsomaan näköalaa! Se on tosiaankin suuremmoinen."
Julia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta. Hänellä oli näädännahkainen lakki päässä ja turkkikappansa laskokset peittivät niin kokonaan hänen vartalonsa, ettei voinut nähdä hänestä muuta kuin kasvot. Julia d'Aiglemot ei ollut enää kovin paljon sen nuoren tytön näköinen, joka joku aika sitten kiirehti niin iloisena ja onnellisena sotilaskatselmukseen Tuillerissa. Hänen kasvonsa olivat hienot ja hennot kuin ennenkin, mutta hipiä ei ollut enää niin ruusunvärinen, joka oli tehnyt ne niin säteileviksi. Muutamat hänen mustan tukkansa suortuvat suorina yöllisestä kosteudesta, pistivät erityisesti silmään hänen kasvojensa kalpeutta