siitä, että tämä oli niin nuori, ja tästä pakollisesta kunnioituksesta syntyi salainen valta, jonka markisitar oli pakoitettu ottamaan käsiinsä, huolimatta kaikista ponnistuksistaan päästä tästä taakasta. Tämä luonnon järjestyksen vastainen vaikutusvalta tuli hänelle tavallaan nöyryytykseksi ja monien surujen lähteeksi, jotka hän kätki sydämeensä. Ensiksikin sanoi hänelle hänen niin herkkä naisellinen vaistonsa, että on paljon suloisempaa olla kuuliainen huomattavalle miehelle kuin hallita lahjatonta, ja että nuori vaimo, joka on pakoitettu ajattelemaan ja toimimaan kuin mies, ei ole nainen eikä mies, että hän luopuu kaikista oman sukupuolensa sulouksista, jolloin saa kantaa sen onnettomuuksia, saavuttamatta yhtään niistä oikeuksista, jotka lakimme on antanut voimakkaammille. Hänen elämänsä oli katkeraa, salattua pilantekoa. Eikö hän ollut pakoitettu kunnioittamaan onttoa epäjumalankuvaa, suojelemaan suojelijaansa, tyhjää sielua, joka palkinnoksi tästä alituisesta uskollisuudesta ripoitti hänelle itsekästä aviomiehen-rakkauttaan, ei nähnyt hänessä muuta kuin naisen, ei katsonut arvonsa mukaiseksi tahi ei ymmärtänyt – molemmissa tapauksissa yhtä suuri loukkaus – harrastaa hänen huvituksiaan tahi tutkia syytä hänen suruunsa ja alakuloisuuteensa? Niinkuin useimmat aviomiehet, jotka tuntevat henkisen etevämmyyden ikeen painavan itseänsä, pelasti markiisi itserakkautensa vetämällä Julian ruumiillisesta heikkoudesta sen johtopäätöksen, että hän myös henkisesti oli alemmalla asteella, ja huvitti itseään valittamalla kohtaloaan, joka oli antanut hänelle vaimoksi kivulloisen nuoren tytön. Sanalla sanoen hän teki itsensä uhriksi kun hän todellisuudessa oli pyöveli. Markisitar, joka kantoi kaikki tämän surullisen elämän onnettomuudet, oli pakoitettu vielä hymyilemäänkin typerälle hallitsijalleen, koristamaan suruhuonetta kukilla ja pitämään iloista ilmettä kasvoillaan, jotka olivat kalpeat salaisista tuskista. Tämä kunniantunto, tämä suurenmoinen itsensäkieltäminen antoi vähitellen nuorelle markisittarelle naisen arvokkaisuuden, tietoisuuden hyveestä, joka oli hänen turvanaan maailman vaaroja vastaan. Hänen sydämensä sisimmässä piili ehkä se kätketty ja salainen onnettomuus, jolla hänen ensimmäinen, lapsellinen tytönrakkautensa tuli seppelöidyksi ja joka synnytti hänessä kauhua rakkautta vastaan. Tahi kenties hän ei ymmärtänyt sitä houkutusta, niitä luvattomia, mutta hurmaavia riemuja, jotka saavat monen naisen unohtamaan viisauden lait ja yhteiskunnan perustuksena olevat hyveen määräykset. Kun hän luopui niinkuin unelmasta siitä rauhasta, siitä suloisesta sovinnollisuudesta, jonka rouva de Listomère-Landon'in rikas kokemus oli hänelle luvannut, odotti hän alistuneena surujensa loppua sen kautta, että saisi kuolla nuorena. Palattuaan Touraine'sta, huononi hänen terveytensä päivä päivältä, ja elämä näytti hänestä olevan pelkkää kärsimystä; kaunista kärsimystä muuten, sairautta, joka melkein näytti jonkunmoiselta nautinnolta ja joka pintapuolisten ihmisten silmään saattoi näyttää teeskentelyltä. Lääkärit olivat tuominneet markisittaren makaamaan kaiken päivää sohvalla, jossa hän näytti kukkaselta häntä ympäröivien ja kuihtuvien niinkuin hän kukkien seassa. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut kävellä eikä kärsinyt raitista ilmaa; hän ajoi ainoastaan suletussa vaunussa. Aina ympäröittynä kaikella ylellisyydellä ja kaikilla nykyajan mukavuuksilla näytti hän enemmän veltolta kuningattarelta kuin sairaalta. Muutamat ystävät, jotka olivat ehkä rakastuneet hänen onnettomuuteensa ja sairaalloisuuteensa, jotka tiesivät varmasti aina tapaavansa hänet kotona ja varmaankin odottivat sitä aikaa, jolloin hän tulisi taas terveeksi, kävivät hänen luonaan ja kertoivat hänelle uutisia ja niitä tuhansia pikkutapahtumia, jotka tekevät Pariisin elämän niin vaihtelevaksi. Vaikka hänen surumielisyytensä oli syvä ja todellinen, oli se kuitenkin surumielisyyttä ylellisyydessä ja rikkaudessa. Markisitar d'Aiglemont näytti kauniilta kukkaselta, jonka juurta kalvaa musta toukka. Toisinaan otti hän osaa seuraelämään, ei sentähden, että olisi pitänyt siitä, vaan sentähden, että miehensä tavoittelema asema vaati sen. Hänen äänensä ja täydellinen laulutaitonsa tekivät hänet siellä suosituksi tavalla, joka melkein aina miellyttää nuorta naista. Mutta mitä hyötyä oli hänelle tästä menestyksestä, joka ei ollut yhteydessä hänen tunteidensa eikä toiveidensa kanssa? Miehensä ei pitänyt musiikista. Sanalla sanoen, hän ujosteli melkein aina salongeissa, missä hänen kauneutensa herätti huomattavaa ihailua. Hänen tilansa herätti jonkunmoista julmaa sääliväisyyttä, surullista uteliaisuutta. Hän sairasti tulehdusta, joka usein on kuolettava, josta naiset puhuvat kuiskaten keskenään ja jolle sanakirjamme eivät ole vielä keksineet nimitystä. Huolimatta hiljaisuudesta, jossa hänen elämänsä kului, ei hänen kärsimyksensä syy ollut mikään salaisuus kenellekään. Hän oli aina niinkuin nuori tyttö, vaikka oli naimisissa ja kainosteli pienintäkin silmäystä. Voidakseen olla punastumatta, ei hän näyttäytynyt milloinkaan muutoin kuin iloisena ja hymyilevänä, hän sanoi aina voivansa hyvin tahi ehkäisi hän kaikki terveyttään koskevat kysymykset valehtelemalla kainoudesta. Vuonna 1817 tapahtui kuitenkin tapaus, joka suuressa määrin paransi Julian surullista asemaa. Hän sai tyttären ja imetti häntä itse. Kahden vuoden aikana oli hän niiden levottomien ilojen vallassa, jotka seuraavat äidin huolia, ja tämä teki hänen elämänsä vähemmän onnettomaksi.
Tämän tähden täytyi hänen elää jonkun verran erillään miehestään. Lääkärit ennustivat hänelle vahvempaa terveyttä, mutta hän ei uskonut näitä epävarmoja ennustuksia. Niinkuin kaikki henkilöt, joille elämällä ei ole paljon tarjottavana, katsoi hän kenties kuolemaa ainoaksi onnelliseksi ratkaisuksi.
Vuoden 1819 alussa oli elämä hänelle julmempi kuin koskaan. Juuri kun hän iloitsi siitä kieltoperäisestä onnesta, minkä hänen oli onnistunut saavuttaa, avautui hänen eteensä kuilu: miehensä oli vähitellen luisunut pois häneltä. Tämä hänen ennestäänkin haalean ja täydellisesti itsekkään rakkautensa kylmeneminen saattoi tuottaa useita onnettomuuksia, jotka hänen vaistonsa ja ymmärryksensä antoivat hänen ennakolta tietää. Vaikka hän oli varma voivansa säilyttää suuren vaikutusvallan Viktoriin ja että oli ainiaaksi voittanut hänen kunnioituksensa, pelkäsi hän intohimojen vaikutusta niin vähälahjaiseen, niin turhamieliseen, ja niin tyhmään mieheen kuin tämä. Julian ystävät yllättivät hänet usein vaipuneena syviin mietteisiin; vähemmän tarkkanäköiset kysyivät häneltä leikkiä laskien, mikä salaisuus hänellä oli kätkettävänä, juurikuin nuori nainen ei voisi ajatella muita kuin pikkuseikkoja, juurikuin ei melkein aina olisi syvää vakavuutta perheenäidin ajatuksissa. Sitä paitsi onnettomuus samoinkuin todellinen onnikin saa meidät antautumaan haaveiluihin. Toisinaan kun Julia leikki pikku Helenansa kanssa, katseli hän tätä synkin katsein ja lakkasi vastaamasta niihin lapsellisiin kysymyksiin, jotka muulloin tuottavat niin paljon iloa äideille. Hän koetti tutkia hänen kohtaloaan nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Silmänsä kostuivat silloin kyyneleistä, sillä äkkiä sukelsi esiin jokin muisto, joka muistutti häntä kohtauksesta Tuilleripuistossa. Isänsä ennustavat sanat kaikuivat uudestaan hänen korvissaan ja omatuntonsa soimasi häntä, että hän oli halveksinut hänen viisaita sanojaan. Tästä mielettömästä tottelemattomuudesta johtuivat kaikki hänen onnettomuutensa; ja toisinaan ei hän tiennyt mikä niistä oli vaikein kantaa. Eivät ainoastaan hänen sielunsa suloisimmat aarteet pysyneet tuntemattomina, vaan hän ei myöskään voinut milloinkaan saada miestään ymmärtämään itseään, ei edes elämän tavallisimmissa kysymyksissäkään. Siihen aikaan, kun kyky rakastaa voimakkaimmin ja lujimmin kehittyi hänessä, kuihtui luvallinen rakkaus, aviorakkaus, syviin ruumiillisiin ja henkisiin kärsimyksiin. Sitä paitsi tunsi hän miestänsä kohtaan sitä halveksimista lähenevää sääliä, joka ajan pitkään kuivettaa kaikki tunteet. Jos eivät keskustelut muutamien ystävien kanssa, esimerkit ja erilaiset suuren maailman seikkailut olisi lopultakin opettaneet hänelle, että rakkaus tuottaa loppumatonta onnea, olisivat hänen haavansa saaneet hänet aavistamaan niitä syviä ja puhtaita tunteita, jotka yhdistävät kaksi sisarsielua. Niissä kuvissa, joita hänen muistinsa piirsi menneisyydestä, esiintyivät Arturin uskolliset kasvot joka päivä yhä puhtaampina ja kauniimpina, mutta vain vilaukselta, sillä hän ei uskaltanut milloinkaan viipyä tässä muistossa. Nuoren englantilaisen äänetön ja kaino rakkaus oli ainoa tapaus, joka hänen naimisensa jälkeen oli jättänyt joitakuita suloisia jälkiä hänen surulliseen ja yksinäiseen sydämeensä. Kenties liittyivät kaikki pettäneet toiveet, kaikki tyydyttämättömät halut, jotka yhä enemmän synkistivät Julian mieltä, jotenkin luonnollisen mielikuvituksen leikin kautta tähän nuoreen
