Niitä näitä runouden alalta. Erik Johan Blom

hän.

          Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen,

          Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.

          Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas,

          Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas,

          Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla,

          Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.

          Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella,

          Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista,

          Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask',

          Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.

          Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä

          Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä,

          Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien

          Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?

          Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan?

          Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan?

          Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata,

          Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.

          Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan!

          Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan.

          Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt,

          Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.

          Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni',

          Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään,

          Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan

          Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?

          Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin

          Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin,

          Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää:

          Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.

          Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme!

          Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle.

          Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän'

          Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.

          Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi

          Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki.

          Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan',

          Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".

          Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään,

          Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään;

          Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa

          Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.

          Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen,

          Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen,